SISSIT (1963)

Paavo Rintalan romaanikäsikirjoituksen pohjalta ohjattu Sissit jatkoi Pojista alkanutta Niskasen ja Rintalan yhteistyötä. Pääosin takaumien kautta kerrotussa elokuvassa kaukopartiomiehet muistelevat sodan aikaisia reissujaan. Jussi-palkitussa ohjauksessa esille nousevat hengelliset ristiriidat, suhde lottiin ja mielenterveys.

***

Sissit oli Fennadan 50. ja Mikko Niskasen toinen elokuva. Opiskeltuaan Moskovassa ja debytoituaan Paavo Rintala -sovituksella Pojat (1962) Niskanen ryhtyi välittömästi muokkaamaan Paavo Rintalan uutta romaanikäsikirjoitusta elokuvaksi. Sissiluutnantti ei tällöin ollut vielä ilmestynyt eikä Rintala joutunut lottien kunniasta moraalisesti närkästyneiden kansalaisten ajojahdin kohteeksi. Kirja ja elokuva ilmestyivät markkinoille lähes samanaikaisesti, mutta kirjan herättämä kohu ei juuri koskettanut Niskasen elokuvaa, jonka runko kuitenkin on sama: kuvaus tappamisesta ja omantunnontuskista, ”taudista”. Rintalan laestadiolainen puoli puuttuu ymmärrettävästi Sisseistä, vaikka Jouni Apajalahti olikin käsikirjoitusryhmässä antamassa autenttisuutta Takalan kriiseille ja kenttäpapin hahmolle.

Elokuva on rakennettu takautuman muotoon. Sissijoukkueen jäsenet kokoontuvat viettämään kaatuneiden muistojuhlaa, käyvät haudoilla ja aloittavat ryyppäämisen. Nousuhumalan vaikutusta tehostetaan useaan kertaan pöydän ympäri kiertävällä kamera-ajolla, joka puhtaasti teknisenä suorituksena olisi kunniaksi kenen tahansa ohjaajan ammattitaidolle. Asetelman lataamista yhteisistä muistoista kasvavat esiin joukkueen viimeiset vaiheet Murmanskin radan tuntumassa ennen sodan päättymistä.

Sissien taistelukohtauksissa on menevän seikkailuelokuvan sulavuutta, amerikkalaismallinen isojen poikien leikki, mutta elokuvan painopiste on muualla. Kuin klassisella Hawksilla on myös Niskasella kysymys ammattitaidosta: kaukopartiomiehet ovat erikoisosasto ja he tuntevat sen. He halveksivat tavallista jalkaväkeä, ”maasikoja”, koska eivät voi odottaa näiltä mitään apua, korkeintaan luoteja palatessaan retkeltä linjojen läpi. He ovat tietoisia omista avuistaan eikä heillä ole illuusioita itsestään eikä muista. He ovat sisäistäneet sotilaan ammatillisen osaamisen, refleksinomaisen puolustautumisen ja tappamisen kaikkein pisimmälle. He ovat Niskasen ”suuren levottomuuden” kantajia, sivullisia, jotka ovat koko ajan matkalla. Järjestelmään heitä sitoo vain velvollisuus, sisäinen solidaarisuus on ulkoista suurempi.

Luutnantti Takalan toistamassa patetisoivassa lauseessa ”minussa on tauti” on niskaslaisen antisankarin kuva. Taudin kantajana, tietoisuuden raastama Takala on levottoman ajan, henkisen interregnumin tulkki. Sisseille sodan loppuminen ja muiden riemu jää etäiseksi, hämmentäväksi kokemukseksi. Heidän näkökulmansa sotaan on toinen.

– Tarmo Malmbergin (1969) ja muiden lähteiden mukaan.