HUVIRETKI HIRTTOPAIKALLE (1975)

Australian uuden aallon taiteellinen läpimurto kuvaa sisäoppilaitoksen luokkaretkeä kuuluisalle luonnonnähtävyydelle. Onni rikkoutuu kolmen tytön ja opettajan kadotessa mystisesti. Peter Weirin merkkiteoksessa villi luonto ja kuuma aurinko hypnotisoivat katsojan unenkaltaiseen välitilaan.

***

Peter Weirin kansainvälinen läpimurtoelokuva Huviretki hirttopaikalle on kiehtova psykologinen kauhuelokuva, jossa viktoriaaninen ilmapiiri ja nuorten ihmisten seksuaaliset fantasiat kiertyvät yhteen. Tarina sisäoppilaitoksen kolmen tytön ja heidän opettajattarensa katoamisesta mystiselle vuorelle Valentinuksen päivänä 1900 on salapoliisiarvoitus sinällään, mutta asian ydin on muualla. Weir on keskittynyt tilanteiden ja tunnelmien luomiseen suhteessa ihmistensä toiveisiin ja pakkomielteisiin. Tyttöjen romanttiset kuvitelmat aikuistumisen ensi askeleilla asettuvat vastakkain koulun puritaanisen kurin kanssa. Aurinkoinen kesäretki tummuu Hanging Rockin, paikallisen nähtävyyden, selittämättömäksi uhkaksi ja mysteeriksi.

Kirous vaikuttaa valon, kauneuden ja kuumuuden keskellä. Mustat kallioseinät imevät salaperäisen ja symbolisen voimansa tyttöjen seksuaalisesta heräämisestä, sivistyksen ja koskemattoman luonnon ristiriidasta, Mirandan mahdollisista telepaattisista voimista sekä Hanging Rockin olemuksesta jonkinlaisena vyöhykkeenä ajassa ja paikassa, hämärän rajamailla. Vuorelle lähtiessään tytöt riisuvat puristavat kengät jaloistaan, ainoa löydetty tyttö on ilman kureliiviään ja tiukan opettajattaren sanotaan kiivenneen etsimään tyttöjä ilman hamettaan. Yhteiskunta, joka kieltää seksuaalisuuden olemassaolon, joutuu toteamaan joidenkin jäsentensä yksinkertaisesti katoavan jäljettömiin.

Elokuvan näkemys tytöistä ja heidän elämästään vastaa sitä Poe-sitaattia, jonka Mirandan ääni tarjoaa alussa kuin motoksi: ”Mitä me näemme ja näytämme olevan on kaikki vain unta unessa”. Poen runo päättyy samoihin sanoihin kysymyksen muodossa – ”onko kaikki…?” – ja samantapaiseksi kysymykseksi muodostuu Weirin elokuvakin. Ennen kaikkea Weir pohtii selittämättömien tapausten vaikutusta niiden todistajiksi joutuviin ihmisiin ja nostaa tietoisesti esiin kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Huviretki hirttopaikalle on kuin psykoanalyyttinen istunto, jossa unet, unelmat, pelot ja toiveet sekoittuvat fyysisen maailman osiksi ja antavat tälle miljöölle yliluonnollisia painotuksia. Tähtäimessä on alitajunnan sielunmaisema, jonka valtavat tuntemattomat voimat vastaavat Hanging Rockin miljoonien vuosien ikäisiä geologisia kerrostumia.

– Markku Tuulen (1981), Reijo Lehtosen (1981) & Asko Alasen (Musta peili, 1985) mukaan