DIE HARD (1988)

Ennen Bruce Willisin huulta heittävää sankaripoliisia vanha sinisilmä Sinatra oli charmikas ja hillitty etsivä. Roderick Thorpin kirjaan perustuvalle elokuvalle kaavailtiin jatko-osaa pitkään, ja kun tarina oli viimeinen valmis, Sinatra oli liian vanha esittämään kaapatussa pilvenpiirtäjässä seikkailevaa poliisia. 20 vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen syntyi Detectivestä alkanut räjähtävän toiminnallinen Die Hard -saaga.

***

Robert B. Ray puhuu kirjassaan A Certain Tendency of the Hollywood Cinema ”lainsuojattoman sankarin” keskeisyydestä amerikkalaisessa elokuvassa. Ray väittää, että kyseiset elokuvat kuvaavat lain ja järjestyksen tavoittelua ja samalla perustavaa epäluottamusta tuota järjestystä kohtaan: sen koetaan olevan korruptoitunut tai voimaton. Yleisesti ottaen nämä elokuvat puolustavat käsitystä, jonka mukaan yksilö tajuaa asiat ryhmää paremmin, jonka mukaan vaisto on yhteiskunnan lakeja luotettavampi ja jonka mukaan väkivalta on tavallisesti paras ratkaisu ongelmaan.

Meitä voi surettaa karskin jeparin hahmon pinnallisuus: hänen ratkaisumallinsa ihmiskunnan ongelmiin on etsiä konna ja ampua tämä täyteen luoteja. Kuitenkin juuri tämä pelkistyneisyys on vihje siitä, että kyseessä on arkkityyppi, joka on sukua eeppiselle sankarille. Tämän päätehtävä on ”taistella raakalaismaista hirviötä (kuten kyklooppia, Grendeliä tai itse Saatanaa) vastaan, muukalaista vastaan, joka ruumiillistaa anarkian voimia”. Alkuaikojen eepokset yksinkertaistivat ongelman vetämällä selvän linjan sankarin ja ulkopuolisen kaaoshirviön välille, mutta kreikkalaiset huomasivat pian, että nuo voimat ovat olemassa myös sivistyksen omassa piirissä. Kuten Joseph Campbell toteaa teoksessaan The Hero With A Thousand Faces sankarin myyttinen matka alamaailmaan taistelemaan pimeyden voimia vastaan ilmentää sankarin sisäistä vaellusta oman luonteensa ytimeen. Kreetan kuningas Minos oli ahneudessaan syyllinen Minotauruksen syntyyn: se oli hänen turmeltuneen hallituksensa näkyvä symboli. Theseus otti tehtäväkseen nujertaa se, ja labyrintti, johon hän astui, oli hänen oman sielunsa ilmentymä; Minotaurus, jonka hän nujersi, oli hänen oma itsekkyytensä. Theseuksen kaltaiset sankarit osoittavat, miten ihmismieli voi kohota korkeammalle tasolle ja että sankari voi palatessaan normaalimaailmaan olla esikuvana muille.

Nykykulttuurimme sankareilta, joille on ominaista näemmä ennemminkin macho-kovuus kuin luonteen syvyys, tuo sisäinen kamppailu näyttää puuttuvan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Iliadin kaltaiset eepokset luotiin alun perin viihteeksi, ja niiden sankarit on aina tunnettu pikemminkin toiminnasta kuin itse-erittelystä. Nykysankarien kohtaamat sisäiset ristiriidat henkilöityvät hirviömäisiksi muukalaisiksi, joita varten on välttämätöntä tarttua Uziin. Sankari ei ole vailla inhimillisiä heikkouksia. ”Hänellä on inhimillinen sydän ja siksi hän on haavoittuvainen ja hän saattaa epäonnistua”.

John McClane, Die Hardin sankari, on tuollainen nykysankari, joka taistellessaan sisäisiä ja ulkoisia hirviöitä vastaan täyttää arkkityypin tunnusmerkit. Hän kohtaa roistoja, jotka ovat keskeisten nykykulttuurin ongelmien ruumiillistumia, ja samalla oman luonteensa heikkoudet. Kuten Campbell toteaa: ”sankarin ensimmäinen työ on vetäytyä toissijaisten ilmiöiden maailmasta niihin psyyken vyöhykkeisiin, jossa ongelmat todella sijaitsevat, ja kitkeä ne juuriltaan”. Die Hardin asetelma on konservatiivinen mutta ei yksioikoinen. Pelastaessaan vaimonsa, nujertaessaan terroristit ja selviytyessään sissitaktiikalla huipputeknologiaa ja ylikansallista korporaatiomaailmaa ilmentävässä pilvenpiirtäjässä John McClane voittaa korkeuskammonsa ja oppii sulattamaan sen tosiasian, että hänen vaimonsa on häntä huomattavasti korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa. Myyttinen sankari kohoaa heikkouksiensa yläpuolelle, osoittaa, että sisällä piilevät hirviöt voidaan tuhota ja että tie ulos labyrintistä on löydettävissä.

 – Peter F. Parshallin mukaan (”Die Hard And The American Mythos”, Journal Of Popular Film & Television, Winter 1991) AA 1992