Yleisradion satavuotisen historian merkittävimpiin saavutuksiin kuuluu Paavo Haavikon käsikirjoittama ja Kalle Holmbergin ohjaama neliosainen draamasarja Rauta-aika. Se tarjoaa radikaalin, omaperäisen tulkinnan Kalevalan mytologiasta keskittyen ihmisten tunteisiin, tavoitteisiin ja kohtaloon. Aikansa parhailla näyttelijöillä varustettu ensemble tulkitsee Väinöt, Ainot, Ilmariset ja Joukot modernin raikkaalla otteella, joka erottaa sen pölyttyneistä runoluennoista. Julkaisunsa aikaan keskustelua herättänyt teos vakiintui myöhemmin suomalaisen televisiodraaman klassikoksi uudistaen mytologian käsittelyn ja tuomalla sen lähemmäksi suomalaista kansallisidentiteettiä.

***

Rauta-aika oli TV2:n suurprojekti, jonka suunnittelu alkoi vuonna 1977 ja jonka kuvaukset tapahtuivat neljän vuoden aikana kuvauspäiviä kertyessä kaikkiaan 270. Käsikirjoitus tilattiin Paavo Haavikolta ja myös lavastaja Ensio Suominen oli suunnittelutyössä alusta pitäen mukana. Ensiesityksessään neliosainen Rauta-aika sai ristiriitaisen ja myrskyisän vastaanoton keskustelun pyöriessä lähinnä Kalevala-tulkinnan ja kustannusten ympärillä. Tilanne rauhoittui vuoden 1983 uusintakierrokseen mennessä, jolloin Rauta-aika oli ehtinyt voittaa Prix Italia -palkinnon kolmannesta osastaan yksimielisen kansainvälisen raadin edessä.

”Unohda! Unohda Kalevala, sen sankarit, sanat, sanomukset, unohda mitä olet heistä kuullut, luvat jotka olet nähnyt. Unohda!” Näin ilmoitti Haavikko mottonsa ja lähtökohtansa, joita ohjaaja Kalle Holmberg säesti: hänkin halusi riisua myytit , unohtaa vanhat Kalevala-tulkinnat ja lähestyä kansalliseepoksen kautta nimenomaan nykyaikaa. ”Rauta-aika on ajaton”, jatkoi Holmberg, ”vaikka sitä kuvataankin historian, mytologian aineksista käsin. Väljästi elokuvan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäistä ristiretkeä. Ainoa historiallinen kiinnekohta on suomalaisten vuonna 1187 tekemä ryöstöretki Sigtunaan. Kaikki muu on tuosta armottomasta, rautaisesta, kovasta ajasta kuviteltava.”

Lavastaja Suominen on puolestaan kertonut hylänneensä totutun kansallisromanttisen vision ja edenneensä historiallisen lähdeaineiston pohjalta, sen varassa mitä tiedetään aikakauden teknologiasta, tavasta käyttää hirsiä rakennusaineena tai mahdollisuuksista hyödyntää metalleja. Suominen nimittää menetelmäänsä ”realistiseksi tavaksi ajatella myyttistä aikaa”: siinä fantasia, tutkimus ja päättely yhdistyvät keinoksi mennä myytin läpi, luoda todellisuus, joka on myyttinen ja kuitenkin tosi.

Rauta-ajan palkittu kolmas osa on myös sarjan ehein kokonaisuus. Se pureutuu Lemmingin tarinaan, taustaan, motiiveihin ja ongelmiin, joiden pohjana on nainen. Lemmingin matkassa omaan itseensä on itsenäisen draaman kehykset ja sellaista yleispätevyyttä, joka tekee sen helposti omaksuttavaksi. Paavo Haavikko on kirjoittanut siihen omat Odysseuksen seikkailunsa. On käytetty yhtä maailman perustarinoista. Se on valmiiksi jo katsojankin geeneissä. Rosotkin hyväksytään, koska kertomusta pidetään oikeana, olemassa olevana. Lemminki-Odysseus ei ole tutkimusmatkailija, vaan valloittaja ja kostaja juuriaan myöten. Miehisyyden linnoitusta pidetään pystyssä siten kuin ennen ja nyt: on voitettava muut. Nainen, äiti, vaimo tekee työt, kun mies pätee ja potee muualla. Miekka on hänen kommunikaatiovälineensä, ylpeys raskas perintönsä. Lemminki on äitiinsä ja naiseen sidottu miespoika, joka etsii tahtoaan ja miehuuttaan naisen sylistä, sitä kuitenkaan löytämättä. Kyvyttömänä rakastamaan Lemminki, tulen mies, ajautuu murhaan ja ajaa itsensä lopulliseen pako-kosto -kierteeseen.

– Eri lähteiden, lähinnä Jukka Kajavan (HS 27.11.1983), mukaan ST