OLLAKO VAI EIKÖ OLLA (1942)

To Be or Not to Be
Ohjaaja
Ernst Lubitsch
Henkilöt
Carole Lombard, Jack Benny, Robert Stack
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit (E)
Kesto
100 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Carole Lombard ylsi taiteelliseen huippuunsa viimeiseksi jääneessä, postuumisti julkaistussa elokuvassaan. Saksalaisen komediamestari Ernst Lubitschin terävässä, mustanhumoristisessa satiirissa teatteriseurueen erityistaidot valjastetaan vastarintaliikkeen käyttöön natsien miehittämässä Varsovassa. Ympyrä sulkeutuu Lombardin esittäessä jälleen näyttelijätärdiivaa.

***

Kun Ollako vai eikö olla sai ensi-iltansa, eräät arvostelijat syyttivät Lubitschia ”tunteettomasta ja mauttomasta” yrityksestä löytää hauskuutta Varsovan pommituksista”. Ohjaaja puolusteli elokuvaansa satiirina natseista ja kansallissosialistisesta ideologiasta ja näki siinä myös ”satiirin näyttelijöistä, jotka aina pysyvät näyttelijöinä, olipa tilanne miten vaarallinen tahansa, mikä minulle on ollut elinikäinen vedenpitävä havainto. Vaikka elokuva olikin farssimainen luonteeltaan, se esitti todemman kuvan natsismista kuin useimmat niistä romaaneista, aikakauslehtitarinoista tai elokuvista, jotka käsittelivät samaa aihetta”.

Tässä miehitettyyn Varsovaan sijoitetussa satiirisessa komediassa puolalaiset näyttelijät leikkivät kissaa ja hiirtä natsien kanssa pelastaakseen vastarintaliikkeen ja päästäkseen pakoon Englantiin. ”Me keskitämme ja puolalaiset hoitavat leirinnän”, on SS-päällikkö ”Keskitysleiri- Ehrhardtin” tunnuslauseena. ”Mitä hän tekee Hamletille, me teemme Puolalle”, on hänen kommenttinsa turhamaisesta näyttelijäsankarista. Kuitenkin näyttelijät huijaavat natsimiehittäjiä esittämällä Gestapoa vakuuttavammin kuin Gestapo itse. Tai itse asiassa on kysymys siitä, kuten Herman G. Weinberg huomautti, että ”Gestapoa eivät petä tekoparrat vaan sen oma hysteria: natsien alituinen auktoriteetin pelko ja omienkin joukossa vallitseva epäluulo. Tämä on elokuvan terävä joskin korostamaton huomio, johon myös hauskuus perustuu”.

Pelkistetysti sanotuna vastakkain on kaksi teatraalista, itsekeskeistä seuruetta: natsit ja näyttelijät. Kuin kiinalainen laatikko elokuva avaa tilanteita, joissa näyttelijät natseiksi naamioituneina vievät omia ja Puolan kansan tavoitteita eteenpäin. Ihmiset, jotka elämässään ovat melkoisia narreja tai surkuteltavia, isommista osista haaveilevia sivuosanesittäjiä, kasvavat tilanteen mukana aitoon, epäitsekkääseen sankaruuteen, ja kaikki tämä tapahtuu niin, että heidän täysi ihmisyytensä, mukaan luettuna juuri tuo narrimaisuus, turhamaisuus ja tahaton koomisuus, ovat lyhentämättöminä mukana tässä kuolemanvakavassa tilanteessa, jossa ”ollako vai eikö olla” on kirjaimellisesti totta.

Lubitschin syvällinen omaperäisyys syntyykin tyylien suvereenista sekoittamisesta: kuvat vastarintaliikkeestä, sodan hävityksestä, yksilöllisestä kärsimyksestä ovat ”vakavaa” draamaa, josta puuttuu täysin se hiukan imelä Eurooppa-kitsch, joka oli ominainen monille tuolloisille hyvää tarkoittaville Hollywood-elokuville. Ollako vai eikö olla syntyi aikana, jolloin ”mustan huumorin” käsite ei ollut vakiintunut, mutta rikkaampaa esimerkkiä tästä ilmiöstä saa hakea. Lubitschin elokuva on vastaansanomaton puolustus huumorille aseena, samalla kun voidaan ihailla sen perimmäistä vakavuutta ja moraalista ryhtiä. Kertoessaan ironisesti näyttelijöiden luontaisesta, lapsenomaisesta itsekkyydestä ja ”kaksoismoraalista” Lubitsch itse asiassa kartoittaa taiteentekijän syvempää, jotenkin hyvin anarkistista ja samalla hyvin intohimoista, epäitsekästä moraalia. Lubitsch oli niitä taiteilijoita, joille elämän peli, näytelmä ja sen kuviot, oli vielä tärkeämpää kuin taide; vaikka hänen luultiinkin asettaneen taiteensa norsuluutorniin, hän itse asiassa teki sen keinoin vastaavia tunnusteluja kuin Shakespeare, jolle niin ikään ”koko maailma oli näyttämö”.

— Peter von Baghin (1988) ja muiden lähteiden mukaan