KAGEMUSHA – VARJOKENRAALI (1980)

Varas palkataan esiintymään keisari Shingenin sijaisnäyttelijänä. Alkukankeuksien ja epäröinnin jälkeen hän alkaa nauttia elämästään valekeisarina, kunnes tulee aika johdattaa joukot sotaan. Kurosawan elokuvien parissa kasvaneet George Lucas ja F. F. Coppola rahoittivat tämän eeppisen ja koskettavan megaelokuvan, joka voitti Cannesin Kultaisen palmun.

***

Kurosawa sai idean Kagemushaa lukiessaan eräästä kirjasta tiedon, että juuri ennen Japanin yhdistymistä feodaalivaltioksi yksi ylimyksistä, Takeda Shingen (1521-73) oli ilmeisesti hankkinut itselleen kaksoisolennon saattaakseen vihollisensa ymmälleen. Aihe jo tekee selväksi, että tämä, kuten useat muutkin Kurosawan työt, on elokuva todellisuudesta ja ilmiasuista, niiden eroista ja niiden viimekätisestä yhteneväisyydestä. Shingenin kaksoisolennon on luotava illuusio Shingenistä itsestään. Hänen on, kuten häntä usein neuvotaan, ”tultava” täksi. Elokuvan lopulla hän on todella tullut siksi, jota on jäljitellyt ja todistaa tämän kuolemallaan.

Alkujakso, kuuden minuutin keskeytymätön otos, pisin mitä Kurosawa on missään elokuvassaan käyttänyt, valmistelee katsojan teeman esittelyyn. Shingen on kuvan keskellä, hänen veljensä vasemmalla ja kaksoisolento, kurja varas, oikealla; kaikki ovat pukeutuneet samalla tavalla. Kun kuva ilmentää todellisuuden ja illuusion samankaltaisuutta, kohtauksen dialogi alleviivaa erilaisuuksia. Todellisuuden ja illuusion, erojen ja yhtäläisyyksien teema saa monia variaatioita kautta elokuvan: samalla, kun todellisuuden ja illuusion erot tulevat osoitetuksi, tulee myös todistetuksi, että ne lopulta ovat yhtä. Yksi esimerkki on Shingenille ominainen ele, jolla hän sivelee oikeanpuoleista viikseään ja jonka kaksoisolento omaksuu niin, että siitä tulee yhä enemmän hänen omansa, ja eräässä vaiheessa sillä on niin suuri autenttisuus ja voima, että hänen seuralaisensa, jotka tietävät, että hän on vain petkuttaja, liikuttuvat hiljaisiin kyyneliin. Vain me, katsojat, näemme tämän, ja lopullista jäljittelijän ylimykseksi muuttumista ei kukaan elokuvan henkilöistä ole todistamassa. Prosessin aikana ei kukaan elokuvan henkilöistä myöskään täysin ymmärrä sitä. Ainoa, joka elokuvassa osaa erottaa illuusion todellisuudesta on (tyypillinen Kurosawan kosketus) Shingenin hevonen.

Kurosawa on elokuvissaan usein tutkinut dikotomioita, erityisesti juuri ilmiasua ja todellisuuden välistä, mutta tähän asti aina ainakin osittain peitettynä. Kagemusha on elokuva vain tuosta teemasta, se on tuo teema. Tässä elokuvassa Kurosawa ei enää ole kiinnostunut realistisesta, arkisesta. Jaksot on kuvattu ja yhdistetty äärimmäisen lakonisesti, harvinaisella ankaruudella, joka tuo mieleen Verdin oopperan tai Eisensteinin Iivana Julman; molemmissa elokuvissa on tuotantovaikeuksien aiheuttama pikkutarkka esivalmistelu tuottanut yksityiskohtia myöten harkitun, omia lakejaan toteuttavan maailmansa. Kagemusha on myös Kurosawan kylmin ja toivottomin elokuva. Lopun taistelujaksossa emme näe toimintaa, vaan reaktion, mikä saa aikaan tunnun avuttomuudesta, väistämättömän kohtalonomaisesta tuhosta.

– Donald Richien (The Films of Akira Kurosawa, rev. ed. 1984) mukaan EA