Tositapahtumien inspiroimaan bestseller-romaaniin pohjautuvassa psykologisessa draamassa Keatonin esittämä opettajatar viettää kaksoiselämää iskien öisin baareista tuntemattomia miehiä entistä vaarallisemmiksi yltyviin yhden illan juttuihin. Keatonin kumppaneina nähdään läpimurtorooleissaan mm. Richard Gere ja Tom Berenger.

***

Etsin sinua Mr. Goodbar on yleisesti käsitetty äärioikeistolaiseksi, taantumukselliseksi elokuvaksi. Liberaalit kiirehtivät kasaamaan solvauksia sen ylle; jotkut feministit näkivät siinä hyökkäyksen naisten vapautusta kohtaan ja yllytystä väkivaltaan naisia kohtaan; gay-aktivistit näkivät sen tukevan populääriä myyttiä jossa homoseksuaalisuus kytketään neuroottisuuteen. Kanadalainen pappi kirjoitti ylistyspuheen elokuvasta ”opetuksena meille kaikille” väittäen sen olevan kuvaus sankarittaren laskeutumisesta helvettiin (hänen kasvonsa katoavat lopussa pimeyteen) oikeutettuna rangaistuksena hänen löyhästä seksuaalisuudestaan ja siitä että hän on laiminlyönyt ”vanhoja hyviä arvoja”. En aio väittää kaikkia näitä reaktioita täysin harhaantuneiksi enkä myöskään, etteivät ne kytkeytyisi elokuvaan mitenkään; välittöminä yleisvaikutelmina ne ovat luultavasti osittain oikeita. Mutta ne ovat tosiaankin hyvin yksipuolisia jättäessään huomiotta monia elementtejä ja viittauksia, jotka tuovat tarkasteluun varauksia ja ristiriitoja.

Laskeutumisen – tai jatkuvan hajoamisen – teema on elokuvassa tosiaankin voimakas, ja sitä ilmentää erityisesti tarkkuus, jolla Richard Brooks seuraa Theresan asunnon rappeutumista vaihe vaiheelta. Silti on hyvin kyseenalaista onko sävy moralisoiva ainakaan Theresan osalta ja tunnemmeko omahyväistä tyytyväisyyttä katsellessamme naista rangaistavan seksuaalisesta vapaudestaan, huumeiden käytöstään ja kapinastaan perinteisiä arvoja vastaan. Ensinnäkään rangaistus ei ole oikeudenmukainen, olimmepa miten pesunkestäviä puritaaneja tahansa: Psykon Marion Cranen tavoin Theresa on lujasti päättänyt tehdä parannuksen juuri ennen kuin hänet tapetaan; hän ei ”pyydystä” murhaajaansa siksi että hän haluaisi seksiä, vaan siksi, että hän haluaa karkottaa ei-toivotun mutta itsepintaisen seuraajan. Tärkeimpiä ovat kuitenkin näyttelijävalinnan ja samastumisen kysymykset. Diane Keaton, jota Brooks on selvästikin kannustanut, tuo osaan tarttuvaa innostusta ja vitaalisuutta; vaikkakaan hänen seksuaalisia kokemuksiaan ei esitetä syvästi tyydyttävinä, niissä on nautinnon, avoimuuden ja puhtaan huvin tunnetta. Mielestäni esimerkiksi singles-baarien kohtauksissa mikään ei viittaa siihen, että meidän pitäisi olla järkyttyneitä.

Samastumisen kysymys on toki hyvin monimutkainen. John Bergerin ja Laura Mulveyn kaltaiset feministit ovat tehneet arvokasta työtä tutkimalla naisen esineellistämistä länsimaisessa kulttuurissa ja siitä seuraavaa miehisen katsoja implisiittistä omistuksen ja hallinnan asemaa. Mutta joskus tuo tutkimus voi johtaa vaaralliseen yksinkertaistukseen, kun se ei huomaa joko kerrontarakenteen kompleksisuutta tai sellaisia laajoja kokemuksen – ja kokemisen tavan – alueita, jotka ovat molemmille sukupuolille yhteisiä. Käytännöllisesti katsoen koko Goodbar esitetään meille Theresan tajunnan kautta. Henkilöhahmojen rakentelu ja kerronnalliset menettelytavat yhdistyvät tavalla, joka ylittää kaiken samastumisen seksuaalisen erottelun.

– Robin Wood (Hollywood Vietnamista Reaganiin, 1986; Antti Alasen suomennos 1989)