Palatkaamme takaisin virallissarjan äärelle. Emmanuellen brasilialaisseikkailun alussa vanhaksi kääkäksi (eli yli kolmikymppiseksi) kuihtunut Kristel käy läpi massiivisen nuorennusleikkauksen, josta herää ruotsalaispommi Mia Nygreninä. KAVIn kokoelmahelmiin kuuluva Emmanuelle 4 -kopio on kansainvälinen harvinaisuus, joka sisältää kaikki kolme hardcore-kohtausta!

***

Alain Siritzky (1942–2014) oli New Yorkiin natseja paenneiden ranskanjuutalaisten elokuvateatterinomistajien vesa, joka kohosi Parafrancen (Paramountin Ranskan-haaran) toiminnanjohtajaksi 1970-luvun puolessavälissä. Tässä ominaisuudessa hän oli mukana Emmanuelle-sarjan tekemisessä kakkososasta lähtien, ja 1970-luvun lopulla Siritzkyn onnistui napata koko ”Emmanuelle”-franchisen yksinoikeus itselleen. Yhden tuotteen ihmeellä elokuvahistorian urkulehterille päätynyt persoonallisuus kehuskeli, ettei ollut koskaan lukenut alkuperäistä ”Emmanuelle”-romaania, mutta teki siitä silti pääelinkeinonsa noin neljälläkymmenellä nimellisellä jatko-osalla sekä muutamalla muulla aiheeseen liittyneellä virityksellä. Näistä suomalaisen Emmanuellen metsästyksestä kertova tosi-tv-sarja jäi lopulta toteutumatta.

Valkokankaiden kolme ensimmäistä Emmanuellea olivat muodostaneet selkeän jatkumon. Polku jatkui kirkkaana, vaikka toinen päänäyttelijöistä vaihtui matkan varrella Daniel Sarkysta sympaattisempaan Umberto Orsiniin, aiempiin osiin ei juuri koskaan viittailtu, ja alkuperäisromaaneita ei enää ykkösosan jälkeen jaksettu liiemmin seurailla. Siritzky käynnisti Emmanuelle-sarjan uudelleen vuonna 1984 edeltäjiinsä melko hähmäisesti liittyneellä nelososalla, joka leikitteli risteilevien mielleyhtymien kustannuksella ja tuputti Sylvia Kristelille manttelinperijää hieman kieli poskessa.

Alussa Kristelin näyttelemä päähenkilö on – Laura Gemserin kilpailevan ”Emanuelle”-sarjan tavoin – reportteri, joka matkustaa latinalaiseen Amerikkaan käydäkseen läpi scifimäisen nuorennusleikkauksen; vuosisadan skuuppia enemmän motivaationa on paeta Marc-nimistä rakastettua tunnistamattomaan uuteen kehoon. Kristel näyttelee hahmoa nimeltä ”Sylvia” – amerikkalaisjuliste väittää Kristelin jopa esiintyvän ”omana itsenään”; nuorennusleikkauksen jälkeen näyttelijätär vaihtuu ruotsalaismalli Mia Nygreniksi (s. 1960), joka kohosi Emmanuellen nelososalla seksisymboliksi mutta katosi julkisuudesta pian toisen elokuvapääosansa jälkeen. Aseistariisuvassa loppunäyssä Kristelin ja Nygrenin piirteet sulautuvat välkähdellen toisiinsa.

Kirurgiakohtausten jälkeen Kristel ei katoa kokonaan näyttämöltä, vaan jatkaa kummittelua Nygrenin haave- ja painajaisunissa elokuvan loppuun saakka – hieman samanlaisessa tarinanjaksottajan roolissa kuin Siritzkyn tuottamissa ja pornoduunari Francis Leroin ohjaamissa 1990-luvun alun TV-Emmanuelleissa, joissa hänen aisaparinaan nähtiin klassinen kertaheitto-Bond George Lazenby. Alastonkohtauksia Kristel ei enää tehnyt tässä niin kuin ei muissakaan Siritzkyn tuottamissa Emmanuelle-näyttäytymisissään – siitäkään huolimatta, että näyttelijätär kertoi olleensa ”itsevarmin ilman rihman kiertämää”, ja tarjosi faneilleen anteliaasti silmänruokaa vielä seuraavana vuonna ensi-iltansa saaneessa, Curtis Harringtonin ohjaamassa Mata Hari -elokuvassa.

Eksotiikka on erottamaton osa erotiikkaa samalla tavoin kuin sarjan aiemmissakin osissa. Thaimaan, Hongkongin, Balin ja Seychellien jälkeen vuorossa on tällä erää Brasilia, jonka maantiedettä esitellään Amazonasilta cangaceirojen maille, ja jonka kaupungit (lue: seksihurjastelumiljööt) vaihtuvat toisiin (tarpeettoman) reportaašinomaisten päivämääräkirjausten myötä: Rio de Janeiro 25.6.1983, Macapa 28.7.1983… Visuaalinen ulkoasu edustaa arvioijasta riippuen joko karuinta kasaria tai primitiivistä koristeellisuutta, ja paljon elokuvan viehätysvoimasta perustuu kuvitelmiimme siitä, miltä kokonaisuuden oudoimmat vedot (mm. levitaatiokohtaus, rakastelu kultatomussa tai fantasiajaksoja avaavat animaatioefektit) saattaisivat näyttää kolmiulotteisina ja scope-kuvakoossa – tällainenkin, sangen legendaarinen versio teoksesta valmistettiin ja se lienee kiertänyt elokuvateattereissa ainakin englannin- ja espanjankielisessä maailmassa.

Toinen siritzkyläistä markkinointimentaliteettia hyvin kuvastava uutuus ovat Marilyn Jessin ja Christoph Clarkin kanssa kuvatut hardcore-insertit, jollaiset työstettiin myös sarjan viidettä ja kuudetta osaa varten. Pornojaksot (tai ainakin osa niistä) ovat sisältyneet erilaisiin, vuosien varrella ilmaantuneisiin VHS- ja DVD-julkaisuihin, mutta ainoa tunnettu hc-filmikopio löytyy Suomesta. Kopio koostettiin KAVI:n kokoelmista alkujaan WHS Teatteri Unionissa 27.–28.10.2018 välisenä yönä kello kolmelta alkaneeseen näytökseen, jossa se esitettiin ”aikamatkailu”-yllätyselokuvana talviaikaan siirtymisen yhteydessä.

– Petteri Kalliomäki 23.8.2024

Topor et moi

Kristelin ainoaksi jäänyt ohjaustyö on lyhyt, animaatiomuotoinen omaelämäkerta – ja ennen kaikkea rakkaudentunnustus taiteen moniottelija Roland Toporille (1938–97), jonka hoteissa ja ateljeessa Kristel elokuvansa mukaan löysi seksisymbolivuosien jälkeisen elämänilon. Kahdeksan vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen vain 60-vuotiaana keuhkosyöpään kuolleen tähden tarina antaisi aineksia monenlaisiin traagisiin ja itsesäälisiin kehitelmiin, mutta Topor ja minä pitää otteen kepeänä, rentona, elämälle myönteisenä ja elämälle kiitollisena: se on itsensä kanssa rauhaan päässeen taitelijasielun luomus. Elokuva osallistui Tampereen elokuvajuhlien kilpasarjaan vuonna 2006, ja voitti parhaiden lyhytfiktioiden sarjan myöhemmin samana keväänä New Yorkin Tribeca Film Festivaleilla.

– Petteri Kalliomäki 5.7.2024