BLADE RUNNER (1982)

Philip K. Dickin Palkkiometsästäjä-kirjan löyhä sovitus, dystooppiseen vuoteen 2019 sijoittuva neo-noir, kertoo yksityisetsivästä, joka palkataan jäljittämään takaisin maahan paenneita ihmisjäljitelmiä, replikantteja. Upeat sateiset neonvalotunnelmat loihtineen kuvaajan Jordan Cronenwethin Jeff-pojasta tuli myöhemmin David Fincherin luottokuvaaja.

***

15.11. näytöksen alustaa Suomen arvostelijainliiton (SARV) kriitikko Taneli Topelius. Katso kaikki Kriitikon valinta -elokuvat täältä.

***

Englantilainen Ridley Scott osoittautui jo elokuvillaan Kaksintaistelijat (1977) ja Alien – kahdeksas matkustaja (1979) uuden elokuvan loistavimpiin kuulu­vaksi visualisoijaksi. Hänen taustansa on mainoselokuvassa, mikä näkyy kuvallisena rikkautena, mutta myös tiettynä ylenpalttisuutena ulkoisessa näyttävyydessä, erikoistehosteiden ja lavastetekniikan käytössä. Tämä ristiriita rasittaa myös Blade Runneria, mikä ei estä sitä olemasta tärkeä elokuva, oman aikamme taidetta sekä hyvässä että pahassa.

Blade Runner perustuu arvostetun, elokuvan valmistumisen aikoihin kuolleen science fiction -kirjailija Philip K. Dickin romaaniin, jossa kirjailija persoonallisella tavallaan pohdiskelee ydinsodan jälkeisen maapallon mahdollisuuksia elektroniikan kehittelemien androidien (ihmisten kaltaisten robottien) paineessa. Uusien maailmojen valloittaminen on vaatinut androidien kehittämistä (kirjassa niitä on pidetty houkuttimena uusille planeetoille muuttaville ihmisille), mutta maapalloa on haluttu varjella androidien ylivallalta. Sekä kirjan että elokuvan päähenkilö on ammattitappaja, blade runner, joka joutuu metsästämään orjatyöstä karanneita robotteja. Nämä ovat palanneet maapallolle hankkiakseen itselleen li­sää elinaikaa ja löytääkseen vastauksen olemassaolonsa kysymyksiin.

Elokuvassaan Scott on ottanut Dickin romaanista vain perustarinan ja jättä­nyt kirjailijan filosofiset pohdiskelut ja sodan jälkeisen elämän kuvaukset pois. Sen sijaan hän on käsitellyt Dickin tarinaa ikään kuin chandlerlaisen suodattimen läpi tekemällä päähenkilöstään pikemminkin Philip Marlowen tulevaisuuskuvan kuin Dickin nostalgisen virkamiehen. Niinpä Blade Runner ei alkuteoksen tavoin olekaan elämäntavan kuvaus, vaan tulevaisuusdekkari, jossa kyyninen, väsynyt sankari joutuu riistäessään androidien elämän arvioimaan uudelleen myös omia elämänarvojaan. Tällä tasolla Blade Runner on temaattisesti mielenkiintoisimmillaan ja pystyy nousemaan yläpuolelle rikkinäisen kerrontansa, joka usein kärsii Dickin romaanis­ta otetuista mutta selittämättä jätetyistä aineksista. Mutta vaikka kerronta hie­man takelteleekin ja uhkaa välillä hukkua mahtaviin lavasteisiin ja kuvalliseen barokkiin, niin sitä vastoin Scott onnistuu erinomaisesti ilmapiirin, vaikutelmien ja eräänlaisen eksistentialistisen tyhjiön kuvaajana. Verkkainen kerronta noudattaa rosoineenkin kuvattavan maailman hidasta mätänemisrytmiä, jonka tahtiin väsähtänyt Deckard ja viriili robotti käyvät toivotonta taistelua keskenään sekä omaa kuolevaisuuttaan ja joka puolelle levinnyttä välinpitämättömyyden ja turtumuksen muuria vastaan.

Blade Runner on sijoitettu tulevaisuuteen, vuoden 2019 Los Angelesiin, mut­ta kaikkien hyvien tieteistarinoiden tavoin sekin puhuu enemmän tästä päivästä kuin huomisesta. Ihmisen vieraantuminen luonnosta ja itsestään, koneiden käyttö sekä työvoimana että keinotekoisen tyydytyksen antajina, nopean tai hitaan tuhon, väkivallan ja kuoleman alituinen läsnäolo ovat kulttuurimme ajankohtaisia tosiasioita.

 – Markku Tuulen (1982), Pertti Avolan (1982) ja muiden lähteiden mukaan ST. Tekijätietoa päivitti AA 22.4.1999