TUMMA KRISTALLI (1982)


The Muppet Show -hittisarjan nukkemestarit Jim Henson ja Frank Oz siirtyivät suippokorvabisnekseen kunnianhimoisella nukkesaagalla. Gelfling-keiju Jen uhmaa korppikotkamaisten skeksien hirmuvaltaa hyvän ja pahan taistelussa, joka pyörii taikakristallin kadonneen sirun ympärillä. Samaan universumiin palattiin myöhemmin Netflix-sarjan muodossa.
***
The Dark Crystal on tarina kaukaisesta, anonyymiksi jäävästä maailmasta tuolla jossakin. Skekseiksi kutsuttujen liskomaisten olentojen rotu on tuhat vuotta aiemmin kaapannut vallan salaperäisen Tumman kristallin avulla. Skeksit ovat ajaneet rauhaa rakastavien mystisten klaanin maanpakoon, sekä tappaneet ihmismäiset gelflingit sukupuuton partaalle. Viimeisiin gelflingeihin lukeutuva Jen on kasvanut perheensä kuoleman jälkeen mystisten parissa. Taivaan kolme aurinkoa ovat kuitenkin jälleen yhdistymässä, joten Jenin on lähdettävä kylästään etsimään Kristallista kauan sitten irronnutta sirpaletta. Tämä on asetettava ajoissa skeksien linnassa olevaan Kristalliin. Jos Jen epäonnistuu, laskeutuu maailman ylle ikuinen pimeys.
Jim Hensonin ja Frank Ozin massiivisen viiden vuoden tuotannon vaatinut fantasiaprojekti on visuaalista juhlaa. Tekijöiden Muppetti-juuret tulevat esille upeissa, ihmisen kokoisissa ”käsinukeissa”, joiden liikuttelu on toteutettu näyttelijöiden sekä mekaniikan avulla. Elävät ja sulavasti liikkuvat hahmot on yhdistetty valtaisiin lavasteisiin sekä lasille maalattuihin taustoihin uskottavasti. Lopputuloksen ei tarvitsekaan hävetä näyttävyydessä tippaakaan nykypäivän 3D-animaatioille. Synkkyyteen yhdistettyjen karamellivärien loisto tuo silmänilolle viimeisen, surrealistisen silauksensa.
Audiopuoli istuu kokonaisuuteen saumattomasti. Sademetsästä nauhoitetut äänet herättävät luonnon eloon ja Trevor Jonesin säveltämät kauniit jousi-, kosketin-, sekä puhallinmusiikit luovat tärkeän osan filmin satumaista tunnelmaa.
The Dark Crystalin universumi suunniteltiin omaksi, toimivaksi kokonaisuudekseen jo ennen itse tarinan kirjoittamista – ja sen huomaa. Tarkasti rakennettuun aurinkokuntaan kuuluvaa planeettaa asuttavilla roduilla on omat kielensä, kulttuurinsa sekä historiansa. Ympäröivät metsät kuhisevat kymmeniä pieniä, uskottavia yksityiskohtia tuntosarvellisten oravien tapaisista oudoista eläimistä aina lihansyöjäkiviin saakka. Ohjaajat ovatkin toivoneet katsojan tuntevan mielikuvitusmaailman jatkavan eloaan itse elokuvan päättymisen jälkeenkin.
Eläinkunnasta ulkonäölliset vaikutteensa saaneet hahmot ovat luonteeltaan kärjistettyjä, mutta fantasiakuvaan sopivia. Roiston roolia vetävät, korppimaisesti repliikkinsä raakkuvat skeksit ovat absoluuttisen pahoja ja rumia. Matelijanpiirteiset, luisevat hirviöt mässäilevät verisellä, mädällä ruoalla ja kokevat omanarvontuntonsa vallan sekä koreiden vaatteiden kautta. Kauriin ja ihmisen risteytystä muistuttavat gelflingit ovat puolestaan hyväsydämisiä, inhimillisiä ja kauniita – kaikin puolin samaistuttavissa olevia olentoja.
The Dark Crystalin tarinankuljetus on paikoitellen naiivia ja lopputulos velkaa niin Tolkienin kirjoille kuin Tähtien sodallekin (jälkimmäinen ei tosin yllätä – onhan tuottaja Gary Kurtz kerännyt kokemusta Lucasin saagan kahta ensimmäistä osaa työstäessään). Tästä huolimatta Hensonin filosofisia piirteitä sisältävä seikkailu pysyy itsenäisenä teoksena, osoittaen eeppisen fantasiaspektaakkelin mahtuvan helposti puoleentoistakin tuntiin. Filmin vetovoima ei jää pelkkään näyttävyyteen, vaan yllättävän vakaviakin teemoja, kuten kansanmurhaa ja orjuutta, käsitellään taitaen. Tämä tosin kostautui myöhemmin lipputuloissa, vanhempien pidettyä The Dark Crystalia liian pelottavana lapsilleen.
– Joonatan Nikkinen 7.7.2013