TULE JA KATSO (1985)

Idi i smotri/Kom och se
Ohjaaja
Elem Klimov
Henkilöt
Aleksei Kravtshenko, Olga Mironova, Ljubomiras Lautsjavitshjus
Maa
Neuvostoliitto
Tekstitys
English subtitles
Ikäraja
K16
Kesto
145 min
Teemat
Kopiotieto
DCP

Neuvostoliittolainen aviopari Elem Klimov ja Larisa Shepitko ohjasivat tahoillaan elokuvahistorian raastavimmat sotaelokuvat. Shepitkon Nousu on kahden sotilaan hurja talvinen pakomatka. Klimovin Tule ja katso seuraa puolestaan pitkillä, viipyilevillä kuvilla nuorta poikaa helvetillisten painajaisnäkyjen läpi. Molemmat elokuvat osoittavat, millaisia hirviöitä ihmisistä kuoriutuu sodan mielettömyyden keskellä.

***

Elokuvien Agonia (1975-81) ja Jäähyväiset Matjoralle (1982) myötä Elem Klimov nousi Neuvostoliiton uuden ohjaajakaartin kiistellyksi kärkihahmoksi. Tule ja katso kehittää loppuun, miltei sietokuvyn rajoille neuvostoelokuvan erään keskeisen ja suositun lajityypin: pateettisen pasifistisen sota- ja partisaanikuvauksen.

Tule ja katso perustuu tositapahtumiin Valko-Venäjällä 1943. Hitler kaavaili Valko-Venäjästä suurta keskitysleiriä, jonne kaikki alemmat rodut siirrettäisiin. Helpon valloituksen sijasta saksalaiset saivat kuitenkin vastaansa vahvan, puolen miljoonan aseistetun partisaanin liikkeen. Valko-Venäjän 10 miljoonan väestöstä saksalaiset tappoivat neljäsosan ja tuhosivat lisäksi maan tasalle 628 kylää.

Elokuvan lähtökohtana ovat olleet valkovenäläisen kirjailijan Aleksandr Adamovitshin novellit sekä dokumenttiromaani, joka syntyi neljän vuoden laajan tutkimustyön jälkeen. Klimov ja Adamovitsh haastattelivat kolmattasataa valkovenäläistä, jotka muistivat vielä tuhot. Heidän kertomustensa mukaan tekijät rakensivat tarinalleen mahdollisimman tarkat puitteet. Elokuvan apokalyptiset visiot eivät ole keksittyjä.

Nimensäkin Tule ja katso on saanut juuri Raamatun Ilmestyskirjasta. Näkökulma on 14-vuotiaan Fleran, joka haetaan kotikylästään partisaanien riveihin. Näemme kaksi valokuvaa: ensimmäinen otetaan, kun iloinen Flera on lähdössä raikuvien partisaanijoukkojen kanssa rintamalle, toinen kun hän saa saksalaisten vankeudessa katsoa totisena kuolemaa silmästä silmään. Välissä Flera on läpikäynyt maanpäällisen helvetin ja muuttunut viattomasta, reippaasta poikasesta kaiken nähneeksi, tuskaiseksi mieheksi.

Neuvostoelokuvassa ei ensimmäistä kertaa aseteta lasta sodan kauhujen keskelle, subjektiiviseksi kokijaksi. Tunnetuin esimerkki on Andrei Tarkovskin Ei paluuta eli Ivanin lapsuus, jonka päähenkilö on 12-vuotias viaton poika. Tarkovski tutki Ivaninsa moraalista päättäväisyyttä ja karttoi realistisia sotakuvia. Klimovin asetelma on jokseenkin päinvastainen: julmuudet vyöryvät kankaalle ja niiden aikaansaajan moraalittomuutta kysellään.

Miltei sietämättömän raju loppujakso päättyy kohtaukseen, jossa Flera tyhjentää kiväärinsä liejuun unohtuneeseen Hitlerin kuvaan. Samalla dokumenttimontaasi välittää Hitlerin poliittisen nousun tarinan, mutta retrospektiivisesti: takaperin etenevät kuvat päätyvät varhaisimpaan tunnettuun dokumenttiin, pikku-Adolfiin äitinsä sylissä. Nyt Flera ei, ajatellen ehkä omaa äitiään, omia kuolleita pikkusisariaan, kukaties kaikkia maailman lapsia, pystykään enää painamaan liipaisinta. Näin elokuva päättyy sovinnollisesti: aina tulee vastaan piste, jossa kostonhimo kuolee, lisätuho tuntuu järjettömältä.

Klimov on kertonut rakentaneensa koko elokuvan tätä jaksoa silmällä pitäen. Se merkitsee näkökulman siirtymää tekijän kommentin suuntaan: koko edeltäneen elokuvan menetelmähän on imeä katsoja mukaan tapahtumiin hypnoottisella voimalla ja osallisuudella. Juuri hypnoosilla Klimov sai nuoren päänosanesittäjänsä haluamaansa mielentilaan ja siitä pois tuottamatta henkisiä vaurioita. Sama tehtävä on loistokkaalla, suggestiivisella ääninauhalla, jonka asteikko ulottuu kärpäsen surinasta turruttaviin räjähdyksiin, Mozartista Straussin valssiin – viimeksi mainittu musiikki suossa kahlaamisen taustalla saa aikaan hirvittävän, painajaismaisen kontrastin.

– Timo Malmin (1985), Antti Lindqvistin (1985) ja muiden lähteiden mukaan