Huippumalli Anni Stark (ensikertalainen Tiina Björkman) matkustaa Lappiin päästäkseen irti stressaavasta suurkaupungin sykkeestä. Rentouttava loma muuttuu painajaiseksi, kun paikallinen Kyyrölän perhe ryhtyy terrorisoimaan sankaritarta. Olli Soinion ohjaama kulttiklassikko on kuin Pohjolan maisemiin siirretty Texasin moottorisahamurhat.

***

Olli Soinio ryhtyi harvinaiseen urakkaan päättäessään tehdä toisesta kokoillan ohjaustyöstään kauhuelokuvan: perinne on Suomessa käytännöllisesti katsoen olematon, korkeintaan joku Noita palaa elämään (1952) tai Valkoinen peura (1952) voidaan lukea lajin piirin rajatapauksina. Reseptit ja ainekset Soinion on paljolti pitänyt hakea ulkomailta ja keittää ne ikiomin maustein suomalaisissa takametsissä. Niinpä hän on pannut peräkylän seinähullut veljekset ahdistelemaan hyytävän sinnikkäästi ulottuville osuvaa kansainvälistä valokuvamallia. Asetelma on sekoitus Texasin moottorisahamurhaajia (1974), Psykoa (1960) ja Hohtoa (1980) sekä aivan kotikutoista mielipuolisuutta.

Kuutamosonaatti liikkuu luontevasti varsin vaikeassa maastossa ja paljastaa metsäsuomalaisuudesta sen, mitä Siunatun hulluuden Rummukaisen veljeksistä jäi kertomatta. Kauhun rinnalla Soinio tarjoilee ennen muuta mustaa komediaa suomalaisuudesta ja maalaisuudesta. Elokuvan maalaisista aikamiespojista toinen on jälkeenjäänyt jättiläinen, toinen terveen kirjoissa mutta ei juurikaan hyvätapaisempi. Ankarassa kurissa ja suvaitsemattomuudessa kasvanut Arvo lähtee ajelemaan traktorilla amokia, kun kylille ilmestyy yksinäinen missineito. Tukahdutettu seksuaalisuus kiehuu pahasti hellalle, kuria ja himonhillintää poikiinsa piiskannut nutturapäinen äiti suljetaan perunakuoppaan ja tirkistely muuttuu ajojahdiksi.

Hirviöiden vääristynyt hellyydenkaipuu, uhriksi joutuvan naisen “syyllisyys” ja ”rankaisu” ovat tarinan onnistuneesti kehiteltyjä psykoanalyyttisiä vakiotärppejä. Painajainen kasvaa tunnelmallisesti pakkasen paukkuessa ja kuun helottamalla hangella, upeasti kuvattujen talvinäkymien keskellä, yön ja metsän sylissä. Lajin kuvioiden mukaisesti Soinio on panostanut hirviöihinsä enemmän luonnetta kuin ahdistettuun sankarittareen konsanaan. Kyyrölän perhe edustaa mehevästi sitä vähemmän siunattua suomalaista hulluutta. Ennen muuta huohottavassa ja valokuvia näpsivässä Arvossa on aitoa kauhukarismaa aivan kansainvälisessä mitassa.

Periaatteessa kauhu kuuluu lajityypeistä vaikeimpiin. Kauhuelokuva toimii ikään kuin tyhjiössä, se on oma keinotekoinen maailmansa, jossa jokainen särö merkitsee romahdusta. Komediaa tai ihmissuhdedraamaa ei yksi kömpelyys vielä pilaa, kauhuelokuvalle se merkitsee varmaa ja noloa tuhoa. Soinio selviää ansoista hyvin: Kuutamosonaatti ei pääty mahalaskuun. Sitä voidaan moittia loppuratkaisun ilmeisyydestä, mutta toisaalta kauhuelokuva on aina ilmeisten ratkaisujen lajityyppi. Kun strategia on vakio, onnistuminen perustuu yksittäisten kohtausten hallintaan ja tehoon. Tässä suhteessa Kuutamosonaatti toimii. Kohtaus, jossa Kari Sorvali ahdistaa nahkahousuisen valokuvamallin kyläkauppaan ja ajaa tätä takaa haisaappaat jalassa ja heinähanko kädessä, on suomalaisen elokuvan elävä klassikko.

–  Matti Apusen (1988), Sakari Toiviaisen (1988) ja muiden lähteiden mukaan