PEGGY SUE MENI NAIMISIIN (1986)

Peggy Sue saa elämänsä tilaisuuden, josta jokainen on joskus haaveillut: hän saa mahdollisuuden elää elämänsä uudelleen. Coppolan filmografialle harvinaisemman romanttisen komedian sisälle on kytketty filosofinen dilemma valintojen korjaamisesta ja muuttamisesta. Varhaisissa sivurooleissa nähdään mm. Helen Hunt ja Jim Carrey.

***

You recall the girl that’s been in nearly every song. This is what I heard. Of course the story could be wrong.

She’s the one, I’ve been told. Now she’s wearing a band of gold Peggy Sue got married not long ago.

– Buddy Holly (1950-luvulla)

1984 Jonathan Demmen oli määrä ohjata Peggy Sue, nimiosassa Debra Winger. Ennen Coppolan tuloa Penny Marshallin oli tarkoitus ryhtyä ohjaajaksi. Coppola sai haltuunsa valmiin käsikirjoituksen, aviopari Jerry Leichtlingin ja Arlene Sarnerin esikoistyön, johon hän toki intoutui, ehkä sen sukulaisuudesta Sadeihmisiin johtuen: kummassakin nainen irtautuu tavanomaisesta elämästään, etsii juuriaan ja olemassaolonsa merkitystä.

Peggy Sue on sijoitettu kalifornialaiseen pikkukaupunkiin. Se kuvattiin Hitchcockin Epäilyksen varjosta tutussa Santa Rosassa sekä Petalumassa.

Kuvaaja Jordan Cronenweth määritteli Peggy Suen “levein vedoin tehdyksi nykyhetkiseksi Ihmemaa Oziksi”. Buchanan High Schoolin luokkakokouksessa 1985 Peggy Sue Kelcher, 42, joka on eroamassa kodinkonekunkkumiehestään Crazy Charliesta, valitaan Reunion-kuningattareksi. Avioliitostaan hän toteaa: “Luulen että me vain menimme naimisiin liian nuorina ja lopulta syytimme toisiamme kaikesta minkä menetimme.” Toinen Peggy Suen tärkeä repliikki viittaa kutkuttavasti siihen mitä tuleman pitää: “Jos olisin silloin tiennyt mitä nyt tiedän, tekisin monet asiat toisin.”

Peggy pyörtyy ja matkustaa ajassa 25 vuotta taaksepäin, vuoteen 1960, oppikoulun yläluokkalaiseksi, muutama viikko ennen koulun päättymistä. Kathleen Turner, 32 joutui ensin henkilöimään keski-ikäistä äitiä, sitten 17-18-vuotiasta neitoa, jolla on 42-vuotiaan naisen kokemukset, muistot ja katumukset. Aikakelauksen keinoa käyttäen elokuva sävyttyy komediaksi melankolisesta aiheesta: avioliiton uudelleenrakentamisen tarpeesta. Coppolaa eivät juurikaan kiinnostaneet tarinan science fiction -hepenet, joista hän lähinnä tyytyi aikasiirtymävitseihin sukkahousuista, transistoriradioista ja Beatlesin keksimisestä Liverpoolissa.

Peggy saa siis tarunomaisen toisen mahdollisuuden, selvänäköisyyden lahjan, hieman niin kuin George Bailey (James Stewart), Frank Capran jokamies, elokuvassa Ihmeellinen on elämä. Ja ihmeellistä on Peggy Suenkin elämä, nyt uudemmalla yrityksellä. Hän saa vapautettua ikääntyneen sielunsa nuoruuden ja intomielen. Arkipäiväisimmistäkin hetkistä tulee äkkiä kallisarvoisia helmiä. Miten elämän mahdollisuudet avautuvatkaan sellaiselle, joka osaa ne huomata ja tiedostaa. Nuoret vain tuhlaavat nuoruutensa. Toisella kerralla kaikki on juhlaa.

Mutta Peggy elää uudestaan myös muistinsa haamuja. “Kävelevänä anakronismina” hän tietää mitä on tulossa: kulumista ja kuolemaa, kompromisseja ja pettymyksiä… silti, se mitä tämä “aikamatka” tai takautuma tai katkeransuloinen uni viime kädessä opettaa Peggy Suelle on että hänen täytyy vaalia sitä, minkä on menettänyt tai menettämäisillään. Peggyn lapset, Scott ja Beth, määräävät hänen valintansa, heihin kohdistuu tämän “tulevien muistelijan” kaipuu. Lasten vauvakuvat sisältävät medaljonki nousee keskeiseen asemaan. Peggylle ei olennaisesti ole mahdollista “muuttaa kohtaloaan”, noudattaa ystävän ohjetta.

Avauskuvassa Peggy Sue nähdään ensin peilin kautta. Lopetuskuvassa sama efekti toistetaan: näin elokuva hienovaraisesti viittaa, että kyseessä on iästään huolestuneen naisen fantasiamatka menneisyyden puntarointiin. Peggyn viimeinen lause Charlielle (“Laitan omenatorttua”) vakuuttaa, että tulevaisuus eheytyy. Katsoja muistaa isoisän sanat isoäidin omenatortusta, joka aina piti perheen koossa.

Suositeltavia tekstejä: Richard Corliss: “Just a Dream, Just a Dream”, TIME 13.10.1986, Richard Corliss: “Our Town: George Bailey Meets ‘True’, Blue, and Peggy Sue”, FILM COMMENT 22:6/November-December 1986, Peter Cowie: COPPOLA (1989).

– Matti Salo (1987, 1992)