ALIENS – PALUU (1986)

Ellen Ripleyn paluu ulkoavaruuteen on scifin, sotaelokuvan ja kauhun räjähdysherkkä sekoitus. Entistä naisvetoisemmalla hahmokaartilla varustettu kokonaisuus toi Alien-universumiin ja koko populaarielokuvan kentälle jotain ratkaisevasti uutta. Klaustrofobisten tilanteiden tiheä vakuuttavuus ylittää useimmat realistiset elokuvat. 70 mm -formaatti ei vähennä tehoa.

***

Ridley Scottin tieteiskauhuelokuvaa Alien – kahdeksas matkustaja (1979) on tulkittu Reaganin ajan uusoikeistolaisuuden airuena. Se on nähty niin sukupuoli- kuin yhteiskuntapoliittisena kannanottona, jonka suunta on vaihdellut tulkitsijasta riippuen vallitsevan sukupuolijärjestelmän ja kapitalismin kritiikistä niitä tukeviin näkemyksiin sukupuolten muuttumattomista ominaisuuksista sekä seksuaalisen toiseuden torjumisesta individualististen ja eskapististen ratkaisujen tarjoamiseen. Elokuvan pohjatekstinä on raiskaus, visuaalisesti miehiseksi merkitty muukalainen tunkeutuu ihmisten rahtialukseen, joka täynnä hämäriä ja kosteita tunneleita olevana on naisruumiin analogia. Raiskaus ulottuu koskemaan aluksen koko miehistöä, sillä sen omistama suuryhtiö on valmis uhraaman miehistön sen todellisen päämäärälle, muukalaisen kuljettamisen sotateollisuuden tarpeisiin maahan.

Aiemmin konservatiivisesta toimintaelokuvasta Terminaattori (1984) tunnetun James Cameronin ohjaama jatko-osa Aliens – Paluu jatkuu tarinallisesti siitä, mihin Alien jäi. Androgyynisen ja fallisilla ominaisuuksilla varustetun mutta heteroseksuaaliseksi merkityn Sigorney Weaverin esittämä Ripley on ollut 57 vuotta horroksessa kukistettuaan tunkeutujan. Muukalaisen ja aluksen sukupuolet ovat nyt nurinkääntyneet: kuljetusalus on erittäin miehinen, muukalainen taas äitiyden groteski parodia. Olion päämäärä ei ole nyt ruoka tai seksi vaan ihmisten käyttäminen jälkeläistensä hautomakoneina. Elokuvan keskeisin kauhun aihe onkin äidiksi tuleminen. Toisaalta elokuva myös ylistää äitiyttä. Orpotyttö Newt herättää Ripleyn uinuvat äidinvaistot. Silti Ripleyn suhde äitiyteen on ambivalentti. Toistuvat painajaiset hänestä kuoriutuvasta muukalaisesta tai yritys tehdä mieluummin itsemurha kuin tulla muukalaisen kantajaksi tarkentavat Ripleyn pelon kohteeksi nimenomaan raskaaksi tulemisen. Äitiyden ihanuuden ja kauhun ristiriita on selitettävissä psykoanalyyttisesti: äiti on lapsen alkuperäinen toinen, jonka lapsi tunnistaa itsestään erilliseksi – muukalaiseksi. Lapsen pohjimmainen avuttomuus tekee havainnosta traumaattisen ja saa aikaan äidin ja lapsen suhteen pohjimmaisen kaksiselitteisyyden. Ripley samaistuu muukalaisäidin haluun suojella jälkikasvuaan, mutta tajuttuaan samankaltaisuuden hän myös haluaa juuri siksi tuhota sen.

Poliittisella tasolla Cameronin elokuva perustelee, miksi Yhdysvaltoja uhkaavaksi katsotut, kaikkea epäamerikkalaista, pelottavan outoa edustavat muukalaiset pitää tuhota. Kun Alienin paranoidis-skitsofrenisessä dynamiikassa paha objekti saattoi olla missä tahansa rankaisemassa päähenkilöä tämän aggressiivisista tuntemuksista, Paluussa hirviöt ovat ennakoitavampia ja ulkoistetumpia. Jos Scottin elokuvasta voi lukea yhtiövallan rakenteellista kritiikkiä, niin jatko-osassa liian pitkä talviuni tuntuu tainnuttaneen Ripleyn poliittisen tietoisuuden. Hän ei syytä ongelmista nyt itse järjestelmää, Yhtiötä, vaan sen työnantajalleen epälojaaleja edustajia, pahoja androideja. Hänen asenteensa muistuttaa siis rasismia. Ripleyn sankaruus kääntää tavallaan perverssillä tavalla ympäri 1970-lukulaisen feminismin tunnuksen ”henkilökohtainen on poliittista”, kun se keskittää huomionsa naisen seksuaalisuuteen galaksienvälisen politiikan kustannuksella.

– Jim Naureckasin (Jump Cut, No.32), Christine Ann Holmlundin (Jump Cut, No.35), Harvey R. Greenbergin (Journal of Popular Film & Television, Winter 1988) ja Krin Gabbardin (Post Script, Fall 1988) mukaan Jarkko Silén 12.2.2004