BETTY BLUE (1986)

Kirjailijan ja nuoren naisen hullun rakkauden kuvausta on haukuttu silmänruoan asettamisesta sisällön edelle ja toisaalta ylistetty paljaasta erotiikan kuvauksesta. Onko elokuva kapinaa vailla ideologioita, heteroseksuaalisen mieskirjailijan fantasia vai edellisten parodiaa? Polkkatukkainen Betty (Dalle) on silti huumaava.

***

“37°2 on ruumiin lämpötila aamulla, hienoinen kuume, joka päivän mittaan voi kehittyä todelliseksi kuumeeksi. Se saattaa olla vakavan sairauden alku tai intohimon ensimmäinen oire. Naisen kuukautiskierrossa se on myös ovulaation aikainen lämpötila. Dijanin kirjan nimi kuitenkaan oikein toimi käännöksenä, ja minusta Betty Blue on hyvä nimi, koska se sisältää monia tasoja: sininen väri, sininen elokuva, Betty Boop. Kirjassa pidin siitä, että olemme välittömästi toiminnan sisällä: Betty ilmestyy jo kenties ensimmäisellä sivulla, aivan kuin film noirissa. Paitsi että kysymys ei ole film noirista. Tyttö on kuin mikä tahansa vamppi: hän avaa oven ja heti koko talo on ilmiliekeissä. Häntä pidetään ensi hetkestä lähtien vaarallisena, sellaisena tyyppinä, joka luultavasti saa miehen tekemään murhan, ryöstämään pankin, tekemään jotakin hullua ja pilaamaan täysin elämänsä. Ja asia on päinvastoin. (…) Elokuvassa halusin juurruttaa tarinan todellisuuteen. Se on tarina intohimosta arkielämässä, siitä mistä niin sanotut normaalit ihmiset saattavat uneksia – vakaasta suhteesta, rakastamisesta, jonkinlaisen elämän tarkoituksen löytämisestä. Samalla halusin pitää tarinan liian viihdyttävänä ja yllättävänä. (…) Mutta on myös mahdollista, että kaikki on jonkinlaista unta: kyseessähän on miehen fantasia naisesta, mutta se on myös kirjailijan fantasia. Kenties tarinaa ei olekaan olemassa; viime kädessä se palautuu valkoiseen paperiin ja valkoiseen kissaan.” (Beineix, MFB October 1986).

Jos Betty Blue on tarina pakkomielteisestä, tuhoavasta intohimosta, joka voidaan kätevimmin leimata “l’amour fou’ksi”, hulluksi rakkaudeksi, se on myös hienoisesti etäännytetty, surullisen hauska tutkielma keskenään poissulkevista fantasioista. Sekä Betty että Zorg yrittävät pelastaa itsensä toistensa kautta. Ja Beineix on löytänyt kuvion, tasapainon siitä, että kummankin toiveet pelastuksesta ovat kiinni jossakussa, joka amour fou’n ehdoin on heille “väärä”. Bettyn ja Zorgin romanssissa vuorottelevat vaivaton realismi, musta komedia ja muodikas ulkokuori. Itse elokuvakin sijoittuu jonnekin keskelle erilaisia virtauksia – uuden aallon vapautuneen tunnelman ja itsetietoisemmin painottuneen 1980-luvun välimaastoon. Ehkäpä Beineixin esikoisesta Diiva (1981) tuli sellainen kulttielokuva ja sen ohjaajasta muodin henkilöitymä juuri siksi, että hän osasi pitää erilaiset muodit niin terävästi tasapainossa.

Toki fiktion stereotyypit eivät kitkatta istu 1980-luvulle: “hullu” nainen joka valaa elinvoimaa rakastajaansa mutta ei onnistu koskaan toteuttamaan itseään, ja sankari joka toteuttaa itseään naisen kautta. Koska Betty Blue kuitenkin käsittelee kirjailijaa, se myös muotoilee stereotyypit kaikkein klassisimmalla tavalla: sankaritar on sekä muusa että raaka-ainetta ja viime kädessä sankari voi ryhtyä kääntämään naisen elämän ja kuoleman kauhua uudeksi romaaniksi. Tavallaan tämä on Beineixin lopullinen piruetti, elegantti kosketus jolla hän peittää jälkensä. Kysymys on siitä, tyytyykö elokuva jälleen kerran hellimään stereotyyppejä vai onko se itsetietoisemmalla tasolla “tutkielma niistä”? Koko elokuvan varsinaisena aiheena saattaa olla kirjailija kirjoittamassa, katselemassa ja odottamassa, samalla kun hän päässään omaksuu ja idealisoi hyödyllistä materiaalia. Tähän suuntaan viittaavat eräät oudot yksityiskohdat (“Mona Lisan” jäljennös) tai elekuvan rehevä camp- ja sadunomainen aineisto (esim. lopun groteski drag-asu, jossa Zorg tekee viimeisen matkansa sairaalaan).

– Richard Combsin (MFB October 1986) mukaan