BUTCH JA KID – AURINGONLASKUN RATSASTAJAT (1969)

Kaikkien aikojen lännen- ja kaveruselokuviin lukeutuvan klassikon nimirooleissa nähdään Paul Newman ja Robert Redford, tukenaan viehättävä Katharine Ross. William Goldmanin käsikirjoitus rikkoi kaikki muotit puolet elokuvasta kestävällä takaa-ajokohtauksellaan. Kuvauksesta vastaa urallaan kolmesti Oscar-palkittu mestari Conrad L. Hall.

***

10.10. näytöksen alustaa Suomen arvostelijainliiton (SARV) kriitikko Anton Vanha-Majamaa. Katso kaikki Kriitikon valinta -elokuvat täältä.

***

Butch Cassidy, oikealta nimeltään Robert Barker (1866–1909? 1937?), tapasi The Sundance Kidin, jonka oikea nimi oli Harry Longabaugh, noin vuonna 1900 Hole-in-the-Wallissa, Wyomingin, Utahin ja Coloradon risteytymässä sijaitsevassa, karun aution laaksoalueen luonnonlinnoituksessa. Siellä kokoontui Butch Cassidyn johtama höllärakenteinen Hurja joukko, The Wild Bunch, ”suurin, kovin ja värikkäin kaikista Lännen lainsuojattomien jengeistä” (James D. Horan & Paul Sann) – laajimmillaan se oli pieni armeija. Sam Peckinpahin jylhä Hurja joukko (1969) otti historiasta lähinnä vain nimen. Nicholas Rayn Johnny Guitarilla (1954) on joitakin yhtymäkohtia todellisuuteen.

Butch Cassidy oli ”ehkä sympaattisin kaikista Amerikan lainsuojattomista” (Horan & Sann). The Sundance Kidiä pidettiin vuosisadan vaihteen Lännen nopeimpana ampujana. Nuori opettajatar Denveristä, Etta Place, oli Hurjan joukon ”salaperäinen kaunotar” (Horan & Sann). Hän muistutti näyttelijätär Jeanne Crainia, havaitsi aihetta tutkinut skenaristi William Goldman.

The Super Posse oli E. H. Harrimanin omistaman Union Pacific Railroadin värväämä eksperttien takaa-ajoryhmä, mutta todellisuudessa se ei koskaan ehtinyt jäljittää Butchia ja Kidiä, jotka olivat jo paenneet Etelä-Amerikkaan.

Kolmikko päätyi Argentiinan kautta Boliviaan, mutta Etta palasi muutaman vuoden jälkeen Yhdysvaltoihin. Bandidos Yanqui ehkä saivat surmansa Bolivian armeijan luodeista 1909, mutta muunkinlaisia versioita Butchin ja Kidin kohtalosta on painokkaasti esitetty.

”Ei niin että asialla olisi väliä, mutta suurin osa siitä, mitä seuraa, on totta.” (Goldmanin käsikirjoituksen ja Hillin elokuvan motto)

Butch ja Kid taitaa edelleenkin olla kaikkien aikojen suosituin lännenelokuva. Vaikka sen asema lännenfilmien historioissa on epävakaa ja kiistelty, harva viitsii kieltää sen charmia ja letkeyttä. George Roy Hill ei ohjaajana ole koskaan noussut persoonallisuudeksi, auteuriksi, mutta Butchissa ja Kidissä, samoin kuin muutamaa vuotta myöhemmässä menestystyössä Puhallus, hän osasi kirvoittaa Paul Newmanin ja Robert Redfordin kombinaatiosta nautittavia koomisia sävyjä.

Butch ja Kid sulattaa yhteen komediallisen, osin parodisenkin, lännenelokuvan ja deterministisen lainsuojattomien kuvauksen. Kohtalon tuntu on voimakas juuri siksi, että kaverukset käyttäytyvät niin huolettomasti, uhkarohkean railakkaasti. Kaiketi he aavistavat, että matkan päässä vaanii väkivaltainen kuolema. Samalla Butch ja Kid uskovat loppuun asti omaan kuolemattomuuteensa. Kohtaloa ruumiillistaa superposse, uuden, persoonattoman teknologian yhteiskunnan edustusvoima.

Auringonlaskun ratsastajat ei ole ihan huono alaotsikko elokuvalle, jonka pääaiheita on erään aikakauden mailleenmeno: Hill ja Goldman saivat aikaan elegian kadonneelle elämäntavalle. Hill on kertonut halunneensa ”avata myytin nähdäkseen mitä sen sisällä oli ja sulkea sen sitten takaisin”. Elokuvan henkipatot ovat tuomittuja ja romanttisen mytologiansa uhreja viimeiseen asti. Butch ja Kid sisältää liikeradan pimeästä valoon ja takaisin pimeään. Lopun ”freeze-frame”, still-kuvaan jäädyttäminen, näyttää synteesiltä François Truffautin (Jules ja Jim) ja Arthur Pennin (Bonnie ja Clyde) ideoista ja oli ohjaaja Hillin oivallus: tässä katkeran suloisessa lopetuksessa Butch ja Kid nostetaan legendoiksi, Lännen mytologiaan.

– Matti Salo (1992) – Kirjallisuutta: Willian Goldman: Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969), William Goldman: Adventures in the Screen Trade: A Personal View of Hollywood and Screenwriting (1983), James D. Horan & Paul Sann: Pictorial History of the Wild West (1954), Andrew Horton: The Films of George Roy Hill (1984), William R. Meyer: The Making of the Great Westerns (1979), Wayne    Michael Sarf: God Bless You, Buffalo Bill: A Layman’s Guide to History and the Western Film (1983), Edward Shores: George Roy Hill