Uudelleenfilmatisointi 50-luvun kulttielokuvasta oli läpimurto usealla saralla. Tiedemies tekee valtavan tieteellisen ja teknologisen läpimurron teleportaatiossa. Eräänä päivänä hän päättää testata keksintöään itse, mutta hänen tietämättään kärpänen onnistuu pääsemään laitteen sisään. Laitteen sisällä kahdesta eliöstä tulee yksi.

***

Vain harvat elokuvantekijät ovat rohjenneet rikkoa ihmisruumiin fyysiseen olemukseen liittyviä tabuja yhä rajusti kuin kanadalaissyntyinen kauhun spesialisti David Cronenberg. Hän ei kerro perinteisiä kummitustarinoita tai loihdi hätkähdyttäviä hirviöitä, vaan pohtii toistuvasti korkean sivistystasomme ja hyvinvointimme aiheuttamia rumentavia muutoksia kehossamme. Cronenbergin tunnusmerkki on “ruumiin kauhu”, liha joka ei ole mielen hallittavissa. Kaaos ja hulluus vaanii hänen henkilöittensä jakautuneessa mielessä, minä pirstoutuu ja ihmisen valinnan mahdollisuudet ja identiteetti haihtuvat ilmaan. Monet Cronenbergin varhaisteokset on saatettu nähdä enteinä 1980-luvulla puhjenneeseen aids-keskusteluun.

Kärpänen pohjautuu Kurt Neumannin samannimiseen B-kauhufilmiin (1958) fyysikosta, joka keksii esineitä paikasta toiseen siirtävän laitteen. Houkutus asettua itse koekaniiniksi kasvaa voittamattomaksi, mutta tiedemiehen kanssa siirtokapseliin vahingossa lentänyt kärpänen pilaa tuloksen kammottavin seurauksin. Tarinalle tehtiin jatko-osa isänsä jälkiä seuraavasta pojasta, 1960-luvulla aihe lämmitettiin vielä kerran englantilaisessa elokuvassa.

Cronenberg tekee Kärpäsestään selvästi omien elokuviensa näköisen työn. 1950-luvun kantaelokuvassa on mukana perhemelodraamaa ja varoitus ryhtyä liikaa peukaloimaan luontoa tieteen avulla. Cronenberg korostaa tapansa mukaan muodonmuutosta, joka syntyy enemmänkin ihmisen sisällä, päähenkilön sisäiset ristiriidat saavat ilmauksensa ulkoisissa muodonmuutoksissa, ja alkusysäyksen antaa seksuaalisten patoutumien purkautuminen. Asteittain kärpäseksi muuttuva keksijänero osoittautuu “ahdistavan kulttuurimme” uhriksi, vinoutuneen kunnianhimon ja lihallisen saastumisen symboliksi kuten Frankenstein (1931), Mies joka kutistui (1957) tai Gregor Samsa syyllisyydentuntoineen Kafkan mestarinovellissa Muodonmuutos. Tauti puhkeaa kuvottavin oirein, käytökseltään siivo sankari saastuu läpikotaisin, nauru jähmettyy inhoksi, rakkaus vaihtuu eläimelliseksi kiimaksi ja sivistys murenee epätoivoksi ja pakokauhuksi.

Kärpänen oli sekä kriittinen että kaupallinen menestys, samalla kun Cronenberg pystyi siinä ensimmäistä kertaa yhdistämään tuotantonsa kaksi keskeistä aspektia samassa elokuvassa. Cronenberg palasi varhaisteostensa sairauden, fyysisen muodonmuutoksen ja tieteen teemoihin, joihin tällä kertaa kytkeytyivät myös kaameat erikoistehosteet ja rakkaustarina. Lihan, sairauden ja transformaation pakkomielteet keskittyvät Seth Brundlen ikääntymisen metaforana kokemaan perinpohjaiseen fyysiseen muutokseen: Kärpänen on kuolevaisuuden tragedia nopeutettuna, mutta hyönteisen kanssa tapahtuva geneettinen fuusio tekee sen esteettisesti vaikeasti hyväksyttäväksi. Ohjaaja itse määritteli elokuvansa käsittelevän “kolmea samassa tilassa keskustelevaa ihmistä”, vahvistaen elokuviensa suuntautuvan yhä sisäistyneempään klaustrofobiseen kokemukseen.

– Chris Rodneyn haastatteluteoksen (Cronenberg on Cronenberg, 1992) ja muiden lähteiden mukaan