KORKEUSKAMMO (1977)

Mestariohjaaja Alfred Hitchcockille osoitettua oodia katsoessaan katsoja voi pelata tunnistuspeliä elokuvaviittauksilla. Tyylillisten jippojen ja lainojen takana on kuitenkin yksi Brooksin persoonallisimmista elokuvista, jossa hän käsittelee psykoanalyysiä ja omia hermoromahdukseen johtaneita traumojaan. Elokuvasta ei vitsejä uuvu, mutta kokonaisuus on muutakin kuin kieli poskessa pilailua.

***

Korkeuskammo on parodiaa jännityselokuvista ja psykoanalyysista, kahdesta asiasta, joita Mel Brooks rakastaa. Elokuvalla on kaksi keskeistä inspiraationlähdettä, yksi ilmeinen ja yksi salattu. Ilmeinen vaikuttaja on tietenkin Alfred Hitchcock, jolle elokuva on omistettu. Piilevänä taustana on Brooksin itse nuorena kokema hermoromahdus. Sen aiheutti hänen vertauskuvallisesti kokemansa ”korkeuskammo” hänen kohotessaan nopeasti tuntemattomuudesta viihdemaailman huipulle. Hän parantui menemällä kuudeksi vuodeksi psykoanalyyttiseen hoitoon. Henkilökohtainen tausta on varmaankin syynä siihen, että Korkeuskammon päähenkilö on Brooksin tuotannon ehkä sympaattisin hahmo.

Tarina on pohjimmiltaan lainaa Noidutusta (1945), jossa siinäkin uusi tohtori saapuu psykiatrisen laitoksen johtajaksi ja rakastuu siellä työskentelevään naiseen. Viitteitä muihin Hitchcock-elokuviin on niin paljon, että niitä on lähes mahdotonta luetella. Päähenkilö Thorndyken korkeuskammo ja kellotornikohtaus tuovat mieleen Vertigon (1958), mutta putoamisia ja putoamisen pelkoa esiintyy myös elokuvissa Blackmail (1929), Rebecca (1940), Vaarallisia valheita (1941), Viidennen kolonnan mies (1942) Ja Vaarallinen romanssi (1959). Loppukliimaksin hurja takauma, jossa sankarin pakkomielteen syyksi paljastuu lapsuuden trauma, muistuttaa Noidutun ja Marnien (1964) loppuratkaisuja. Murha autoa käsittelemällä muistuttaa tuo mieleen elokuvat Notorius (1946), Vaarallinen romanssi ja Perintö (1976). Jäljittelyä on myös henkilöhahmoissa. Hoitajatar Diesel on vieläkin kieroutuneempi kuin Rebeccan rouva Danvers, kun taas Victoria on yksi noista hitchcocklaisista sankarittarista, joiden viileän julkisivun takana kytee liekehtivä intohimo.

Korkeuskammossa on myös tyylillistä parodiaa. Kun Thorndyke päättää mennä suihkuun, katsoja osaa odottaa muunnelmaa Psykon kuuluisasta kohtauksesta. Kohtaus on sävyltään kuitenkin hiukan erilainen jo siksi, että alaston Mel Brooks ei ole aivan yhtä eroottinen näky kuin Janet Leigh, ja hyökkäjänä on kiukkuinen huonepalvelija, joka iskee Thorndykeä käärityllä sanomalehdellä, kunnes näemme painomusteen valuvan viemäriaukkoon. Brooks leikkaa kuvaan sankarin lasittuneesta silmästä ja päättää kohtauksen toteamukseen: ”That kid gets no tip”. Thorndyken odottaessa Victoriaa puistossa linnut alkavat kerääntyä yksitellen hänen taakseen, ja lähtevät hyökkäämään Thorndyken kimppuun pudottaen lastinsa tämän päälle (jätökset valmistettiin tiettävästi majoneesin ja pinaatin seoksesta).

Hitchcockmaista on myös lähikuvien käyttö (käden ilmestyminen liukuportaiden kaiteelle), tunnekylläinen väriasteikko ja John Morrisin musiikki, joka on taitavaa Bernard Herrmann -jäljitelmää. Omaperäisintä on kuitenkin Brooksin parodia Hitchcockin kuvaustyylistä. Kamera ajaa hitaasti kohti ikkunaa – kuuluu räminää, ja kamera perääntyy nolona. Se seuraa kiinteästi suihkuunmenon valmisteluja – kunnes linssi alkaa peittyä sumuun. Brooks tekee kamerasta koomikon. Se ei pelkästään tallenna tapahtumia vaan liikuskelee paikasta toiseen omalla huvittavalla tavallaan. Vain poikkeuksellisen hyvä komediaohjaaja pystyy tekemään kamerasta koomisen näyttelijän.

Korkeuskammo on paljon muutakin kuin Hitchcock-pilaa. Sen yllättävässä kohokohdassa Thorndyke puhkeaa yllättäen laulamaan ”High Anxiety” -tunnussävelmää hotellin baarissa. Kohtaus ei ole vain hauska vaan myös elokuvan terapeuttisen teeman omaperäinen kiteytys. Korkeuskammo on koskettavampi kuin monet tekijänsä monet muut elokuvat, koska pohjimmiltaan Brooks käsittelee terapeuttista teemaa tosissaan. Hitchcock-lainarihkaman takana sykkii yksi Brooksin parhaista ja persoonallisimmista elokuvista.

– Neil Sinyardin mukaan (The Films of Mel Brooks, 1987) AA 1991