THE COTTON CLUB (1984)

Jazz-aikakaudelle sijoittuva aliarvostettu mestariteos huokuu 1920-luvun parasta musiikkia, mutta myös pahinta rikollisuutta. Harlemin legendaarinen Cotton Club on intohimojen ja väkivallan törmäyspiste, jossa uhkapeli on arkipäivää ja vakioasiakkaisiin kuuluu niin muusikoita, viihdyttäjiä kuin gangstereitakin.

***

Cotton Clubin ensimmäisen käsikirjoitusversion laatineen Robert Evansin piti alkujaan myös ohjata tämä elokuva esikoisohjauksenaan. Elokuvan rahoittajien suostuteltua Coppolan laatimaan käsikirjoitusta, Evans kuitenkin luopui ohjaushaluistaan ja houkutteli Coppolan myös ohjaajaksi. (Evansilla oli samaan aikaan menossa myös toinen ohjausprojekti nimeltään The Two Jakes/Chinatown II, joka tunnetuin seurauksin valmistui vasta vuonna 1990 Jack Nicholsonin ohjaamana ja Evansin tuottamana.) Ennen Cotton Clubia Evans oli tuottanut Paramountille kaikkiaan kahdeksan elokuvaa, mutta halu ohjaajaksi oli erittäin kova.

Coppolan ohjauksessa ja lopullisesti tuottajien vaatimuksesta elokuva sai gangsterielokuvan sävyt. Evansin, ja osin myös Coppolan, alkuperäinen idea oli esitellä mustien asuttamaa Harlemia 20-luvun lopulla ja 30-luvun alussa. Amerikkalaisen yleisön ei kuitenkaan uskottu katsovan mustien elämästä kertovaa musiikkivoittoista elokuvaa, joten kompromissien kautta päädyttiin Coppolan kokoamaan sillisalaattiin.

Elokuvassa esitetään poikkeuksetta kaikki suuret tanssinumerot vaillinaisina, joko ne keskeytetään gangsterien välisillä taisteluilla tai ne jäävät taustalle värittämään Richard Geren ja Diane Lanen rakkaustarinaa. Vain Gregory Hinesin steppinumerot on pystytty yhdistämään taidokkaasti konepistoolin “lauluun” – leikkausvaiheessa elokuva on rytmitetty näiltä osin erinomaisesti. Päällimmäisenä on kuitenkin tunne siitä, että Coppolalla on enemmän sanottavaa, mitä kahteen tuntiin saa mahtumaan ja siksi hän joutuu rakentamaan kohtauksia päällekkäin.

Mustien tanssijoiden joukossa oli nykyisin elokuvaohjaajana toimiva Mario Van Peebles (New Jack City), jonka kommenttien mukaan “Cotton Clubissa, jonka parissa työskentelin kahdeksan viikkoa, kaikki huolellisesti laaditut tanssinumerot ja -kohtaukset päätyivät koristamaan leikkaushuoneen lattiaa.”Ravintola Cotton Club sijaitsi alkujaan Harlemissa (1923-1935) 142nd Streetin ja Lenox Avenuen kulmassa, josta se siirtyi vielä muutamaksi vuodeksi Broadwaylle menettäen pikku hiljaa maineensa. Ainoa mahdollisuus nähdä Cotton Clubin legendaaristen mustien muusikoiden ja tanssijattarien (“copper-colored gals”) esityksiä oli valkoihoisilla. Ja tämä kaikki keskellä mustinta Harlemia. Cotton Clubin omistaja Owney Madden, joka todellisuudessa vietti viikon arkipäivät Sing-Singin vankilassa ja johti klubiaan paikan päältä vain viikonloppuisin, palkkasi kuitenkin valkoihoiset säveltäjät laatimaan Cotton Clubin spektaakkelimaiset showesitykset. Clubilta ponnahtivat maailmanmaineeseen parivaljakot Jimmy McHugh ja Dorothy Fields sekä Cotton Clubilla elämänsä ensimmäisen kerran toisensa tavanneet Harold Arlen ja Ted Koehler.

Upeiden, joskin vaillinaisten tanssikohtausten ohella Cotton Clubin parasta antia on muidenkin kuin vain ko. ravintolaan liittyvien historiallisten tosiasioiden kunnioittaminen sekä museaalisella tarkkuudella toimivat musiikin uudelleensovitukset. Muusikoista esiin nostetaan Cotton Clubilla 1927-1930 orkesteriaan johtanut Duke Ellington sekä hänen lopetettuaan tehtävään palkattu Cab Calloway. Bob Wilber on tehnyt suunnattoman urakan luodessaan uudelleen 20-luvun lopun soundin sovituksiinsa. Elokuvan musiikki myötäilee niin Ellingtonin, Callowayn kuin mainituiden säveltäjä/sanoittajaparien teoksia kauniisti kunnioittaen. (Hyvällä maulla elokuvaan on poimittu erittäin kaunis laulu ‘Ill Wind’, joka oli aikoinaan Arlen/Koehler-parivaljakon yritys uudistaa Ethel Watersin esittämän ‘Stormy Weather’ -kappaleen suunnaton suosio.)

Mainittujen muusikoiden ohella elokuva on täynnä olemassa olleita ihmisiä. Stefanie St. Clair oli mustien gangsteripomo. Cotton Clubin  Bumby Rhodesin esikuvana on ollut harlemilainen gangsteripomo Bumby Johnson. (Johnson oli myös Gordon Parksin Shaft – kivikova dekkari -elokuvan Bumby Jonesin esikuva.) Samoin Gregory ja Maurice Hinesin esittämille steppaaville veljeksille (‘Sandman’ ja Clay Williams) löytyy esikuvat historiasta. He voivat olla Harold ja Fayard Nicholas, tai sitten heissä on annos steppimestari Bill ‘Bojangles’ Robinsonia.

Coppola kertoi kuvausten alkuvaiheessa: “En halua tehdä gangsterielokuvaa, enkä halua tehdä musikaalia. Haluan tehdä jotain, mitä kukaan ei ole nähnyt aikaisemmin.” Coppola on joutunut antamaan haluistaan osin periksi, mutta on pystynyt pelastamaan tässä sillisalaatissa paljon loistavien sivuosien esittäjien avulla. Parhaimmasta päästä näitä pieniä luonnerooleja esittävät Bob Hoskins Owney Maddenina, paljon kohtauksia inspiroinut Fred Gwynne Frenchynä, Larry Fishburne kyynisenä Bumbynä ja oivaltava Tom Waits klubimestari Irving Starkina, jonka esikuvana on ollut alkujaan klubimestarina sittemmin Duke Ellingtonin aisaparina toiminut Irving Mills.

Coppolan halu luoda jotain uutta tiivistyy elokuvan loppukohtaukseen. Osin New Yorkin Central Stationilla kuvattu kohtaus yhdistettynä Cotton Clubin hurjaan ja taidokkaaseen tanssiin kokoaa hätäisesti elokuvan erilleen joutuneet juonilangat yhteen. Itse asiassa Coppola on ollut pienoisen pakon edessä, sillä muuten elokuva hajoaisi kappaleiksi ja useat asiat jäisivät vaille ratkaisua.

– Heikki Keskinen (1992) lähteenä Michael Goodwin & Naomi Wise: On the Edge – The Life and Times of Francis Coppola