VAAHTERAMÄEN EEMELI (1971)

Eemeli on 5-vuotias poika, jonka kekseliäisyyttä aikuiset eivät aina arvosta. Kun pikkusisko päätyy roikkumaan lipputankoon, Vaahteramäki raikaa taas isän vihaisesta huudosta: ”Eeeemeeliii!” Suuren suosion saaneista Eemeli-elokuvista tuli menestys sekä Ruotsissa että ulkomailla. Myös Lindgren itse oli sovituksiin tyytyväinen ja vieraili usein niiden kuvauspaikoilla.

***

Astrid Lindgrenin (1907–2002) ensimmäinen kirja Vaahteramäen Eemelistä (Emil i Lönneberga) ilmestyi 1963. Sitä seurasi sarjassa muita teoksia kuten Eläköön Eemeli (Än lever Emil i Lönneberga, 1970), Se Eemeli, se Eemeli (Den där Emil, 1972) ja Eemeli ja Liinan poskihammas (När Emil skulle dra ut Linas tand, 1976). 1970-luvulla näistä kirjoista tehtiin kolme elokuvaa: Vaahteramäen Eemelin jälkeen tulivat Eemelin uudet metkut (Nya hyss av Emil i Lönneberga, 1972) sekä Vaahteramäen Eemelin metkut (Emil och griseknoen, 1973). (Elokuvien suomalaiset nimet ovat hämääviä. Nya hyss -elokuvaa on esitetty myös Vaahteramäen Eemeli -nimellä.) Elokuvat leikattiin myös 13-osaiseksi tv-sarjaksi, jota alettiin esittää Ruotsin televisiossa marraskuussa 1975.

Eemeli-elokuvat muodostuivat kaupallisiksi menestyksiksi sekä Ruotsissa että ulkomailla. Etenkin osatuottajan kotimaassa Saksassa tv-sarja oli tavattoman suosittu. Myös elokuvan musiikista tehty LP-levy menestyi hyvin ja ehti nopeasti kultalevyksi asti. Svensk Filmindustri etsi pitkään sopivaa Eemelin osan esittäjää, satoja lapsia koekuvattiin, ennen kuin valinta kohdistui 8-vuotiaaseen Jan Ohlssoniin Uppsalasta. Ratkaisua pidettiin hyvin onnistuneena kuten myös Lena Wisborgin esiintymistä Eemelin pikkusisarena. Vaikka elokuvat saivat arvostelijoilta ristiriitaisen vastaanoton, Lindgren itse oli elokuvasovituksiin hyvin tyytyväinen ja vieraili usein kuvauspaikoilla. Saatesanoissaan ensimmäiseen Eemeli-elokuvaan Lindgren kirjoitti: “Vaahteramäen Eemeli, tuo poika joka asui Smoolannin maaseudulla ja teki enemmän kepposia kuin vuodessa on päiviä, esittäytyy nyt elokuvassa, joka näyttää muutamia hänen hilpeimpiä temppujaan. Niinpä Eemeli hinaa pikkusisarensa Iidan lipputankoon, pistää päänsä keittokulhoon ja jää niin tiukasti kiinni, että hänet on vietävä lääkäriin, sotkee isänsä ja saa tämän jäämään kiinni rotanloukkuun. Välillä hän istuu verstaassa miettimässä kepposiaan ja vuolemassa upeaa kokoelmaa puu-ukkoja. Välillä hän on niin vihainen, että päättää jäädä verstaaseen ainiaaksi.

Mutta hyvä sydän Eemelillä varmasti on. Ei hän muutoin olisi järjestänyt ikimuistoisia joulupitoja Vaahteramäen köyhäintalossa eräänä tapaninpäivänä. Eemelin seikkailut sijoittuvat Smoolantiin vuosisadanvaihteen tienoilla, jolloin ajettiin hevoskyydillä, härät vetivät auroja, jolloin oli piikoja ja renkejä, isäntiä ja emäntiä, torpan eukkoja ja köyhäin hoidokkeja punaisissa taloissa ja harmaissa mökeissä, kauniisti kukkivassa smoolantilaisessa maisemassa.”

“On parasta tunnustaa heti: oli kertakaikkisen nautittavaa kohdata Vaahteramäen Eemeli myös elokuvassa. Minulla oli suorastaan niin hauskaa, että ilman suurempia epäröintejä voin nimetä Vaahteramäen Eemelin maailman parhaaksi ruotsalaiseksi lastenelokuvaksi ja tässä lajissa meillä sentään on perinteitä Melukylän lapsista Peppi Pitkätossuun. Menestyksestä on tietysti ennen kaikkea kiittäminen Astrid Lindgreniä, jonka kirjalliset partioretket lapsuuden outoon maahan ovat rakentaneet niin monia ihmeellisiä siltoja yli sukupolvien kuilun. Mutta kiitos kuuluu myös ohjaaja Olle Hellbomille, joka riuskasti ja yksinkertaisesti kuljettaa katkelmallista ja episodimaista juonta eteenpäin kekseliäitten laulujen välillä tukemana.” (Sven E. Olsson, Arbetet 5.12.1971).

– Svensk Filmografin 1970–79 (1989) ja muiden lähteiden mukaan – tekijätietoa päivitti 25.3.2007 AA