FELLININ CASANOVA (1976)

Fellinin teos poikkeaa monista muista kuulua sarjarakastajaa käsittelevistä elokuvista. Siinä aihetta lähestytään eeppisenä matkana, joka on osin seksikomedia ja osin surrealistinen tragedia. Maineensa vangiksi jääneestä ikääntyneestä hurmurista kertova elokuva pohjaa löyhästi Casanovan omaelämäkertaan.

***

Fellinin tuotannon fantasian, rehevyyden, sirkusminän takana on aina asustanut synkkä jäytävä kauhu, ja Casanovassa tämä kauhu lopulta räjähtää pintaan. Eräässä mielessä Fellinin Casanova on omaelämäkerrallinen elokuva, teoksen 8 ½ kääntöpuoli, jossa ohjaaja yrittää manata esiin Casanovan henkilössä näkemäänsä anti-minää. Kymmenissä haastattelulausunnoissaan Fellini ei ole salaillut inhoaan Casanovaa kohtaan: ”Hän edustaa kaikkea sitä mitä halveksin. Hän on kylmäspermainen rakastaja, suuri kaikkitietävä, seurapiirileijona, infantiili, pohjimmiltaan naisvihaaja, jonka tyypillisesti italialaisen naispalvonnan takana pesivät narsistiset impulssit. Hän ei ole taiteilija, hän ei koskaan puhu luonnosta, lapsista, koirista, ei mistään. Hän on kirjoittanut vain eräänlaisen puhelinluettelon. Mies on kirjanpitäjä, tilastojen kerääjä, maalaismainen playboy, joka uskoo eläneensä, mutta joka ei ole edes syntynytkään ja joka harhailee kautta maailman olematta olemassa.”

Fellini on tietoisesti muuntanut Casanovan elämän kirjan kuoleman testamentiksi. Hän on muuttanut Casanovan kirkasvärisen panoraaman 1700-luvun Euroopasta täysin keinotekoiseksi lavastukseksi. Tämä Fellinille tyypillinen tyylittely ja teatraalisuus ovat itse asiassa Casanovan olennaista sisältöä: Giuseppe Rotunnon taidokkaan kameratyön kautta Casanovan maailma kääntyy – innoittuneen ekspressionismin ansariksi. Tämä maailma on täynnä Fellinin lempikuvastoa, visuaalista ilotulitusta, liioitteluja, unenomaisia näkyjä, asukkeinaan rujot, vääristyneet, irvokkaat ihmiset, lähinnä luonnonoikut. Koko lavastuksesta tuntuu henkivän tukahduttavia myrkkyjä, korean seurapiirielämän alta mädän löyhkä.

Fellinin elokuvan johtavana ajatuksena näyttäytyy Casanovan elämän yleinen erotisoiminen ja sitten Casanovan epäerotisoiminen. Fellini siis pelkistää ensin Casanovan henkilön ja elämäkerran puhtaaksi erotiikaksi ja osoittaa sitten, että Casanovan eroottinen elämä on itse asiassa tyhjää kaikesta sisällöstä, mekaanista ja pelkkää muotoa. Mekaanisuuden teema tulee esille ennen kaikkea Casanovan kaikissa yhdynnöissä, joissa Donald Sutherland huomattavalla taidolla matkii täydessä vauhdissa eteenpäin kiitävää höyryveturia. Mutta kauneimmalla ja samalla viiltävimmällä tavalla Fellini sanoo keskeisen sanottavansa niissä kohtauksissa, joissa Casanova nähdään yhdessä siron mekaanisen nuken kanssa. On kuin vasta tämä automaatti, vahanainen, kaikkien lihallisten naisten, epämuodostuneiden, lihavien, laihojen, lasten, neitsyiden, ilotyttöjen ja nunnien jälkeen saisi kirvoitetuksi Casanovasta aitoa intohimoa, aitoa hellyyttä.

Selvästikin Fellini näkee Casanovan elämässä allegorista sisältöä, joka on yhteydessä hänen käsityksiinsä taiteilijasta ja luovuudesta. Itseään toistava Casanova, joka lopulta muuttuu mekaaniseksi nukeksi, viittaa jokaisessa taiteilijassa piilevään pysähtymisen ja luovan voiman ehtymisen mahdollisuuteen, taiteelliseen impotenssiin, jota yritetään peittää jo kerran saavutetun mekaanisella toistolla. Fellinin Casanovaa kohtaan tuntema inho on myös pelkoa.

– Jack Krollin (Newsweek 24.1.1977) ja Olli Alhon (HS 21.8.1977) mukaan

Yhteistyössä: