KUOLEMA ASTUU LAIVAAN (1973)

James Coburnin esittämä äveriäs elokuvatuottaja isännöi huvijahdillaan murhaleikkiä ystävilleen, rooleissa mm. Raquel Welch, Ian McShane ja James Mason. Broadway-legenda Stephen Sondheim (West Side Story, Sweeney Todd) kynäili herkullisen mysteerin yhdessä Anthony Perkinsin kanssa.

***

Vuosi sitten Sheila on jäänyt auton alle ja kuollut. Ajaja on poistunut paikalta. Nyt Sheilan leskimies Clinton Green (James Coburn) kutsuu huvipurrelleen joukon filmimaailman ystäviään, hyvännäköisiä, mutta sielultaan tyhjiä pintaliitäjiä sekä itseään täynnä olevia Hollywoodin kusipäitä, ovelasti puhuvia, mutta sisimmältään rappeutuneita boheemityyppejä ja tylsistyneitä, emootionsa rahakasoihin haudanneita ökyeläjiä.

Kaikki näyttää ensi alkuun aurinkoiselta ja kivalta. Clinton on kehittänyt pelin ystäviensä pään menoksi. Sitten Clintonin peli alkaa saada synkempiä sävyjä: yksi pelaajista on Sheilan tappanut autokaahaaja, kännikuski. Clinton tietää, kuka hän on. Hän tietää myös yhtä ja toista tyhjää täynnä olevista huvipursivieraistaan: yksi on parantumaton kleptomaani, yksi ahdistelija, yksi kommunistien ilmiantaja. Salaisuuksia kuoritaan auki kuin maasipulia. Alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että Clinton ei piittaa oikeudesta: hän havittelee sadistista kostoa.

Niin kuin Joseph L. Mankiewiczin elokuvassa Sleuth – Pirullista peliä (1972), niin myös elokuvassa Kuolema astuu laivaan, elää alati tunne siitä, että tämä on ”elokuvallista teatteria”, eli sopisi pikemminkin teatterilavalle kuin valkokankaalle. Silti Herbert Rossin (Kerta vielä, Sam; 1972) ohjaamassa jännityselokuvassa tämä tunne ei ole yhtä hallitseva kuin Mankiewiczin kahden näyttelijän – Michael Cainen ja Laurence Olivierin – sekoilussa: syy lienee siinä, että henkilöhahmoja on enemmän ja miljöö ainakin avarampi, että myös totta kai siinä, ettei pohjana ole näytelmä.

Näyttelijäsuoritukset ovat Rossin elokuvassa huippuluokkaa, vaikka ylitse muiden loistaa kirkkaasti James Mason. Käsikirjoittajat Anthony Perkins – joka toki parhaiten Psykosta (1960) ja Oikeusjutusta (1962) muistetaan – ja Stephen Sondheim ovat rakentaneet katsojan päänvaivaksi hyvin monimutkaisen agathachristiemaisen ”whodunnit-jännityselokuvan”, jossa matto vedetään jatkuvasti katsojan käpälien alta. Jokaista keskittymishermoa raastetaan alati kuin polttavalla tulella. Katsojan pää on viimeistään lopussa pysyvästi pyörällä, filmin saadessa yhä uusia juonenkäänteitä ja jännityskierroksia.

Tällaiset nokkelat twisteille perustuvat elokuvat – omassa sarjassaan esimerkiksi Kuolema Niilillä (1978), Epäillyt (1995), The Game (1997), Gosford Park (2001), Suljettu saari (2010)… – ollessaan hyvin toteutettuja, niin kuin Sheilan kohdalla, edustavat omaa paikkaansa elokuvaviihteen saralla. Harvoin ne ovat kuitenkaan mitään sen enempää: kun lopputulos tiedetään, on vaikea – tallaisten nokkelien elokuvien kohdalla – pitää yllä elokuvan jännitettä, mikä ensimmäisellä katselukerralla on huipussaan. Sellainen rikkiviisas älykkyys, jolla yritetään jatkuvasti yllättää katsojaa, kääntyy usein itseään vastaan ja muuttuu huonossa tapauksessa korniksi. Sheilassa tämä vältetään, toisin kuin esimerkiksi Martin Scorsesen Suljetussa saaressa, jossa liika oveluus on pikemminkin haitta kuin elokuvan etu.

Jotain elokuvan piikikkäästä teemasta. Perkins ja Sondheim ovat pystyneet ujuttamaan käsikirjoituksen pohjalle hyvin kylmäävää show-maailman kritiikkiä: ihmisiä kuolee näiden Hollywood-lampaiden edessä, mutta kukaan ei liiemmin itke tai edes kovin järkyty. Sotkut siivotaan ja sitten yritetään päästä pois umpikujasta.

Roger Ebert muistuttaa, mitä Frank Sinatra sanoi liittyen Harry Cohnin hautajaisiin: “I only came to make sure the son-of-a-bitch is dead.” Tämä sydämeen tulenlailla pistävä hautaholviakin kylmempi hyytävyys näissä viihdemaailman ihmisissä on hyvin etovaa, vihattavaa ja inhottavaa. Se tuo omalla tavallaan mieleen erään toisen show-maailman ihmisten hengeltään pablopicassomaisen ”hirviöihmismuotokuvan”, Paul Verhoevenin loistavan Showgirlsin (1995).

– Joonas Nykänen 2.7.2023