ELÄMÄN VONKAMIES (1986)

Kalle Päätalon sekä kooltaan että suosioltaan massiivisen Iijoki-sarjan kolmeen ensimmäiseen romaaniin perustuvassa tarinassa eletään 1920- ja 1930-lukuja Iijoen rantamilla. Kirjailijan vanhemmat
rakentavat kotitalon ja aikaa vietetään tukkityömailla, joissa sekä isä että poika ansaitsevat leipäänsä. Niskasen puolidokumentaarinen ohjaus ja elävät henkilöhahmot värittävät kansankuvausta.

***

Kalle Päätalo -aiheisten elokuvien Viimeinen savotta (1977) ja Ruskan jälkeen (1979) myötä Edvin Laineella oli pitkän aikaa optio kirjailijan muuhunkin tuotantoon. 1980-luvulla oikeudet siirtyivät Mikko Niskaselle, joka miltei yhtä itseoikeutettuna kansalliseepikkona ja kansankuvaajana saattoi käydä käsiksi painosten kuninkaan ”miljoonaan sivuun hyvää luettavaa”.

Elämän vonkamies käy läpi Päätalon laajaa omaelämäkerrallista romaanisarjaa kolmen kirjan verran, alkaen pikku-Kallen varhaisista lapsuusmuistoista uuden talon rakentamisen myötä ja päättyen Kallen miehuuskokeeseen: hän saa uitossa täyden tuntipalkan samaan aikaan kun hänen hermosairas isänsä joutuu ”Oulun piirille”. Laajasta aineistosta Elämän vonkamies on tihennetty muotoon, joka on sekä pojan kehityskertomus että isän sairaskertomus. Keskitys on nopeaälyisen, herkästi tuntevan pojan tarkkailussa ja siinä miten tämä puolestaan tarkkailee ympäristöään, kokee sekä nöyryytyksen että tyydytyksen hetkiä. Kovan elämän särmät silataan karhealla huumorilla ja kömpelöillä hellyydenosoituksilla.

“Vonkamies” on uittoon kuuluva käsite, joka tarkoittaa tukkien vonkaajaa, niiden oikeaan suuntaan kääntäjää. Elämän vonkamiehessä on siten kysymys suunnistamisesta elämän virrassa, reitin ja tien etsimisestä. Tällaisen kehityskertomuksen lähimmät elokuvasukulaiset löytyvät naapurimaista, Donskoin Gorki-trilogian (1936—39) ja Troellin Eyvind Johnson -elokuvan Tässä on elämäsi (1966) suunnalta. Niskaselle Elämän vonkamies epäilemättä merkitsee jossain mielessä paluuta alkulähteille, oman elämänsä lähtökohtiin ja siihen maalaisympäristöön, joka innoitti myös hänen kenties parhaan elokuvansa Kahdeksan surmanluotia.

Elämän vonkamies ei ole saman luokan työ, mutta joka tapauksessa Niska­nen on päässyt sisään Päätalon maailmaan aivan toisella eläytymisen, näkemyk­sen ja toteutuksen tasolla kuin Laine ulkokohtaisissa sovituksissaan. Yli kah­den tunnin kestossaan kerronta säilyttää sekä jäntevyyden että herkkyyden, luultavasti juuri kerronnan laveaksi levitetty katkelmallisuus on koitunut elo­kuvan pelastukseksi. Martti Kainulainen ja Pirjo Leppänen yltävät erinomaisiin näyttelijäsuorituksiin Kallen vanhempina ja jälleen kerran Niskanen saa lapsinäyttelijöistään ja amatööreistään paljon irti. Kansankuvauksena, suositun ai­heen elävänä toteutuksena Elämän vonkamies on suomalainen peruselokuva siinä missä Putkinotko (1954) tai Ryysyrannan Jooseppi (1955).

– Sakari Toiviaisen (1986) ja muiden lähteiden mukaan.