Uutta kansainvälisyyttä kipinöi myös elokuva Tänään olet täällä – heleänvärinen ja yläluokkainen eurohaahuilu, jonka kuvauksia suoritettiin mm. Ibizalla, Marokossa ja Lapissa. Ensi-illan alla Maunu Kurkvaara ilmoitti ensimmäisen kerran luopuvansa elokuvanteosta: ”Uskoni ei enää riitä, näissä oloissa on toivotonta jatkaa…” Comeback tapahtui kaikeksi onneksi jo puolentoista vuoden kuluttua.

***

Maunu Kurkvaara palasi kolmen mustavalkoisen elokuvan jälkeen värin pariin elokuvassaan, joka oli hänen neljästoista ohjaustyönsä. Elokuva kuvattiin suurimmaksi osaksi ulkomailla: Espanjan Ibizalla, Marokossa, Etelä-Ranskassa ja Ruotsissa. Suomesta muistuttivat ruska-aika Lapissa ja etelän lämmön ja värikirjon vastapainona talvinen Helsinki. Elokuvan yhtä pääosaa näyttelee ruotsalainen Margareta Sjödin, joka oli aiemmin esiintynyt vain pienessä osassa Hans Abrahamsonin elokuvassa Ormen (Käärme, 1966). Ensikertalaisia olivat myös yhden miespääosan esittäjä Kari Franck ja ohjaajan kanssa pitkään muuten työskennellyt Heikki Ritavuori.

Elokuva lähtee liikkeelle Ibizalla, jossa taiteilija Nitta – yhtä aikaa sosiaalinen ja sulkeutunut hahmo – kokoaa ympärilleen juhliin saarelle syystä tai toisesta rantautuneita. He ovat näennäisesti ja periaatteellisesti mukavaa ja kiireetöntä elämää eläviä pohjoiseurooppalaisia, joiden arkipäivän täyttää hemingwaylainen tapahtumattomuus ja sartrelainen olemisen ja ei-olemisen tila. Jokaisella eksistentiaalisella olennolla on tietysti omat pienemmät tai suuremmat murheensa, joita Kurkvaara draamaa näennäiseen tapahtumattomuuteen luodakseen sirottelee henkilökuvien taustalle tavalla, joka aikalaisarvostelijoilta – kuten tavataan sanoa – meni totaalisesti ohi.

Juhlissa ovat mukana lapsiensa kanssa elävä Sole vaikuttaa olevan pitkästynyt odottamaan liikemies-aviomiestään Suomesta. Nittan poikaystävä Heka, rikas perijä, on kutsunut juhliin mukaan suomalaisen Ritvan ja ruotsalaisen Lenan. Edellinen on tuttu Lapin-matkalta, jota pitkä paljasta pintaa esittävä kohtaus takaumana kertaa, jälkimmäinen Ritvan Ranskassa liftausreissulla tapaama. Helpon elämän sävyttämä asetelma murenee kertaiskusta, kun juhlat osoittautuvat lähtöjuhliksi: Hekan on palattava isänsä käskystä Suomeen perintönsä menettämisen uhalla. Muutoksia on edessä myös Solella, jonka elämä saa uuden käänteen pian juhlien jälkeen – hänenkin on palattava Suomeen. Sattumat ja välttämättömyydet ylittävät ihmisten oman tahdon, rajat ja valinnat, ja ne horjuttavat ulkopuolelta stabiiliksi jähmettynyttä maailmaa, jonka lähes kaikki olettavat intuitiivisesti jatkuvan ikuisuuksiin. Hekaa lukuunottamatta kaikilla saarelaisilla oli ”tekemistä”. Usko Meriläisen moderni musiikkikudos demonstroi muutoksen tunnelmia taiturimaisesti. Musiikki jakaa muutenkin elokuvan osia. Kitaristi José Escudero soittaa ensijakson päätteeksi pitkän traditionaaliseen kansanmusiikkiin perustuvan kitarasovituksensa elokuvassa, jonka taustalta kuuluu aika ajoin myös kiintoisia, nimettömäksi jääviä kansanomaisia lauluesityksiä.

Toinen jakso esittelee Karin, itseään etsivän nuoren miehen. Hänen vakituiseksi seuralaisekseen pyrkii jo tavattu Lena. Ruotsalaistyttö viihtyy Karin seurassa paremmin kuin askeettinen ja itseään vähättelevä mies itsensä. Fyysinen torjunta saa viehättäväksi itsensä tietävän tytön aluksi tiedustelemaan, pitääkö tämä enemmän pojista kuin tytöistä: teema oli elokuvan ilmestymisen aikoihin Suomessa lähes tabu. Kieltävän vastauksen saatuaan Lena houkuttelee miehen sänkyyn, mikä ei perusyrmyä, kuolemalla mielessään leikittelevää miestä lohduta. Kysymys on tietysti erilaisten ihmisten ihmissuhteen mahdollisuudesta, tarkemmin eri suuntiin vievistä elämänmalleista. Mutta Lenan seksistä viehkon ruumiiin esittely toistuu niin usein, että kyse ei ole vain ihmissuhteiden filosofiasta: mukaan on saatu eksploiteerattua jopa strippaus, jonka jälkeinen rakastelu muistuttaa tosin lähinnä pohjanmaalaisittain nyhjäävää mattopainia.

Ibizan kuulu vuosisatoja nähnyt linnoitus ja Usko Meriläisen uusi musiikki johdattelevat elokuvan kolmanteen osaan. Kari ja Nitta selvittelevät lähipiirinsä maailmaa, joka on muutoksen kohteena, jatkuvuudellisen olemisen problematisoitumisen jälkeen sen vastakohtien, pakenemisen ja lähtöjen sävyttämää. Kari ei halua ”tottua”, mikä puolestaan on Nittan toiveratkaisu, jota hänelle ei kuitenkaan elämässä sallita. Kari aikoo paeta Marokkoon välittämättä Lenan tunteista, mutta sinnikkyydellä ja sattumalla on sijansa – ainakin tilapäisesti onnellisemmassa? – vaihtoehdossa. Kari on täysin tietämättä parisuhteen tilapäistä luonnetta horjuttavasta tosiseikastosta, mitä Hekakin käy kotiin palanneen Lenan luona Tukholmassa päivittelemässä. Talvisten tapahtumien keskelle sijoitettu pitkä takauma Marokkoon selvittelee Karin ja Lenan suhteen taitekohtaa ja alasajoa: pariskunnasta toinen osaa tehdä molempia koskevia ratkaisuja, vaikka niiden ehdot ja taustat ovatkin rationaalisen sijaan mielen harmaalla alueella, joka tuottaa tavallisesti vain ratkaisemattomuutta, mahdottoman maailmaa. Oleellista on puhumattomuus: näin takaumasta tulee muisto, joka jättää visuaalisen, symbolisen jäljen. Se ei selitä. Tälläkin kertaa Kurkvaaran takaumatekniikka muistuttaa mykkäelokuvaa: ajatuksiinsa pysähtyneen ihmisen muisti visualisoituu valkokankaalle tavalla, joka helposti ravistelee mutta myös ärsyttää elokuvan moderniin narratiivisuuteen ja sen elokuvallisiin keinoihin tottunutta katsojaa.

Solen paluu talviseen Suomeen jää väläykseksi, joka uudistaa takauman johdattelemana alun teemat. Pitkästyminen ja odotus saavat rinnalleen vakavampia teemoja – Ibiza olikin vain pakopaikka. Takauman sijoituspaikka sotii sekin elokuvassa paljon käytetyn aristotelisen kerrontatekniikan lakeja vastaan: sen paikka olisi tämän säännöstön mukaisesti ollut elokuvan lopussa. Kurkvaaran monet kerronnalliset keinot perustuvat enemmän (katsojan) tulkinnan ja assosiaatioiden mahdollisuuteen kuin elokuvan ilmiasuun. Tätä aikalaisarvostelijoiden näyttää olleen mahdoton tajuta.

Elokuvan julkistaminen sai dramatiikkaa, kun ohjaaja ilmoitti reilun viikon ennen Helsingin ensi-iltaa lopettavansa elokuvien tekemisen ainakin kotimaassa. ”Olen valmistanut elokuvia 13 vuotta ja kuluttanut taloudelliset mahdollisuuteni loppuun tänä aikana uskoen, että valtiovalta joskus heräisi huomaamaan suomalaisen elokuvan. Uskoni ei enää riitä, näissä oloissa on toivotonta jatkaa.” Taloudellisia paineita elokuvasta ei ollut ratkomaan, sillä lopussa tilit osoittivat 95 000 markan tappiota. Valtionpalkintoa ei tullut, eikä elokuvan yleisömenestys ollut lähelläkään vuoden keskitasoa. Uhkauksistaan huolimatta Kurkvaara jatkoi elokuvantekoa Suomessa: lyhytfilmihankkeen jälkeen seuraava pitkä näytelmäelokuva Rottasota tuli markkinoille huhtikuussa 1968 ja sitä seuraava Miljoonaliiga ilmestyi valkokankaille jo saman vuoden marraskuussa.

– Jari Sedergren 4.7.2006