PATAROUVA (1959)

Kirjailija Oiva Paloheimon syntymästä on kulunut 110 vuotta. Sen kunniaksi KAVI järjestää erikoisnäytöksen, jonka tervehdyssanat lausuu Elina Paloheimo. Elokuvana esitetään Maunu Kurkvaaran ohjaama ja Oiva Paloheimon samannimisen romaanin (1956) pohjalta käsikirjoittama Patarouva (1959). Pääosissa ovat elämänsä kulkua naisten kautta peilaavan tuomarin roolissa Pehr-Olof Siren ja hänen neljä kihlattuaan, joita esittävät Elina Salo, Leni Katajakoski, Sinikka Hannula ja Liana Kaarina Leskinen.

Patarouva oli Tirlittanin (1958) jälkeen toinen Paloheimon moniin suuntiin avautuva teksti, johon Kurkvaara tarttui. Ohjaajan eksistentiaalinen ote on pohdiskeleva, mutta miellyttävän sujuva. Patarouva on kiintoisa kokonaisuus perinteisen draaman ja uuden aallon taitekohdassa. Taustalla kuvissa on kesäinen Helsinki.

***

Maunu Kurkvaaran kolmas pitkä elokuva Tirlittan (1958) perustui Oiva Paloheimon palkittuun satukirjaan. Sama kirjailija innosti ohjaajaa seuraavaankin elokuvaan, joka perustui Paloheimon samannimiseen romaaniin vuodelta 1956. Sekä romaani että elokuva keskittyy keski–ikäisen, melkein valmiin juristin neljään naissuhteeseen, elokuva ilman suoranaista yhtenäistä, kestoa läpäisevää juonta. Elokuva avautuu korttipakasta ja sen neljästä kuningattaresta: nuoren miehen valinta on päällimmäiseksi jäävä patarouva (Elina Salo), vaikuttavin neljästä naisesta.

Kurkvaaran tapaa tehdä omaleimaisesti itse ”kaikki” elokuvissaan kiinnitti huomiota jo aikalaisarvosteluissa, ja monet tunnustivat myöhemminkin, että Patarouva ei ole ”lainkaan valmistumisajankohtansa huonoimpia kotimaisia elokuvia. Monessa mielessä Kurkvaara oli sentään useita kollegoitaan melkoisesti edellä”. (Heikki Kataja, IS 5.8.1976).

Mutta aikalaisarvostelijat muistuttivat myös Kurkvaaran tavasta jättää elokuvasta toiseen henkilöohjaus vähälle ja laskelmoida tietyillä myyvillä teemoilla. Sama kritiikki löytyy myöhemmistä, televisioesitysten yhteydessä kirjoitetuista arvioista: ”Loppujen lopuksi Kurkvaaran teoksista heijastuu puritanistinen sävy, kuten Hollywoodin 20–luvun spektaakkeleissa, joissa viisi kelaa rällästettiin ja kuudennessa ripittäydyttiin tai saatiin synnin palkka”, purki mieltänsä Tarmo Malmberg Uudessa Suomessa (11.1.1968). Sen verran maailma on muuttunut, että nykyisin tämä ei ole ongelma.

Elokuva seuraa varsin tarkoin Paloheimon romaanin juonta, vaikka Katajan mukaan ohjaaja on ”niin käsikirjoituksen tekijänä kuin ohjaajana lähes kokonaan sivuuttanut romaanin sisäiset liikahdukset, sen olennaisimman viestinnän. Päähenkilö ja hänen lukemattomat naisensa jäävät elokuvan katsojille vain eräänlaisiksi eriskummallisuuksiksi, tyypeiksi, jotka käyttäytyvät käsittämättömästi ja perustelemattomasti.” Kirjan lukeneet saivat kriitikon mielestä elokuvasta enemmän irti.

Yhtäläisyys romaanin ja elokuvan välillä on huomattava. Henkilöiden nimet ovat samat kuin romaanissa, kuten myös repliikit pilkkuineen ja pisteineen, eikä rakennekaan kehyksineen ja takaumineen ole muuttunut. Käytännössä näyttää siltä, että romaani on toiminut käsikirjoituksena: sen voi nähdä ongelmaksi, kuten arvostelijat ovat kerta toisensa jälkeen muistuttaneet, mutta toisaalta voi ajatella, että näin romaanin mystiikka, kohtalonomaisuus ja filosofia vain korostuvat.

Elokuvan pääosan esittäjälle Pehr–Olof Sirénille Patarouva oli ensimmäinen suuri päärooli. Ristirouvana esiintynyt Liana Leskinen, sittemmin tunnettu nimellä Liana Kaarina, oli Helsingin Nuorisoteatterin kasvatteja kuten myös ruuturouva Sinikka Hannula, joka pian tämän elokuvan jälkeen ryhtyi rouva Maunu Kurkvaaraksi. Santeri Karilo isän roolissa esiintyi viimeisen kerran valkokankaalla ja hän kuoli syyskuussa 1959, kuukauden ennen elokuvan ensi–iltaa.

– Jari Sedergren 4.5.2006