Maunu Kurkvaara ei ollut turhantarkka taiteellisesta imagostaan, vaan kykeni häpeilemättä etenemään aikansa parjatuimman lajityypin – iskelmäpötköleffojen – vyöhykkeelle. Lopputulos on kotimaisen musiikkielokuvan uusi avaus, ilmavasti kesäisen Helsingin kaduilla ja katoilla liikkuva teos. Oppaina pääkaupungin tähdillä lastattuun sävelsykkeeseen toimii Four Cats -kvartetti.

***

Lauantaileikit oli Maunu Kurkvaaran panos siihen suomalaisten elokuvien kavalkadiin, joka alkoi vuonna 1959 Veikko Itkosen ideoimalla, ohjaamalla ja tuottamalla Suurella sävelparaatilla ja päättyi seitsemän vuotta myöhemmin Yrjö Tähtelän Topralliin. Näiden iskelmäelokuvien rakenneperiaate oli yleensä se, että yhteistyössä jonkun levy-yhtiön kanssa kottiin komisenkymmentä iskelmää hataran juonen ympärille ja venytettiin tarina kokoillan elokuvan säälliseen mittaan. Lauantaileikkien ilme muistuttaa myös vuonna 1940 ensi-iltansa saaneesta musiikkielokuvasta SF–Paraati: kummankin kehyskertomuksena on kesäinen Helsinki ja sen ihmiset.

Tuolloisen mainosartikkelin mukaan ”Lauantaileikit on myös värielokuva ja ennen kaikkea värielokuva kesäisestä Helsingistä. Lisäksi se on musiikkielokuva. Sen tapahtumat liikkuvat eri puolilla kaupunkia, Kaivopuistosta kallioon, kahviloista meren luodoille, Espan puiden vilpoisasta siimeksestä Mannerheimintien liikenteen vilinään”. Ohuen juonen käynnistäjinä vaikuttavat tv-mekaanikkoa esittävä Eino Grön Helsingin kattojen yllä ja rantalaituriin viikonlopun ajaksi kiinnittynyt saaristolaisalus.

Iskelmäelokuvia voidaan tehdä monella tapaa eikä Kurkvaaran lähestymistavasta puutu tuoreutta tai viehätystä. Lauantaileikit on päähänpisto, leikki, kesäisen kuljeksijan musikaalinen fantasia, jossa ei ole juuri kiinteyttävää toimintaa tai mitään liian näkyvää punaista lankaa. Elokuvassa ei puhuta paljon, mutta lauletaan sitäkin enemmän. Kurkvaara ja Aarre Elo ovat onnistuneet elävöittämään laulut luontevasti tapahtumien kulkuun, ne sulavat kesäisen kepeästi ja ilmavasti ympäristöön. Kun The Four Cats kulkee laulaen pitkin katuja tai kun antenninkorjaajat kajauttavat laulunsa kattojen yltä, syntyy aitoa iloa jonka luovat kesäinen tunnelma, sininen taivas ja leikkivä improvisointi. Juuri tällainen ote antaa elokuvalle sen viehätyksen, sen lyyrisen tunnelman, joka on läsnä etenkin saariretkessä. Tässä jaksossa jazz, veden heijastukset, aallot ja veneet luovat yhdessä kuvan ja musiikin runoa.

Lauantaileikit alkaa varhain aamulla, jatkuu pitkin päivää ja päättyy seuraavan aamun auringonnousuun. Jo Meren juhlissa Kurkvaara käytti värejä lämpimällä ja suggestiivisella tavalla ja Lauantaileikit jatkaa samalla linjalla, lämpimien ja pehmeiden lyyristen sävyjen asteikolla. Helsinki näyttäytyy todella edukseen Kurkvaaran kuvaamana ja voi vain valittaa, ettei arkielämän välähdyksiä ole enempää. Esiintyjistä Laila Kinnunen on eturivin iskelmälaulajattariamme ja tässäkin miellyttävästi edukseen, kuten myös The Four Cats ja Eino Grön. Joka tapauksessa Kurkvaara osoittaa, että on mahdollista tehdä suomalainen iskelmäelokuva, joka täyttää taiteelliset vaatimukset menettämättä viihteellisiä ansioitaan.

– Kari Uusitalon (1990), Henry G. Gröndahlin (1963) ja muiden lähteiden mukaan