RAKAS… (1961)

Käraste
Ohjaaja
Maunu Kurkvaara
Henkilöt
Jaakko Pakkasvirta, Sinikka Hannula, Liana Kaarina
Maa
Suomi
Tekstitys
svensk text
Kesto
84 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
alkukuvana Tori (Suomi 1962, 10 min)
Ikäraja

Maunu Kurkvaaran (1926−2024) uuden aallon pioneerityö on fragmentaarinen kuvaus kaupunkilaisparin erosta. Rakkaan palkitseminen kolmella Jussilla ajoi Elokuvajournalistit ry:n sukupolvien väliseen kiistaan, joka kaatoi järjestön. Erkko Kivikosken Helsingin Kauppatorin kesäpäivää kuvaava Tori (1962) palkittiin parhaan lyhytelokuvan Jussilla.

***

Maunu Kurkvaaran tuotantoa kronologisesti katsomalla voi nähdä modernin suomalaisen elokuvan syntyvän aste asteelta edessään. Kysymyksessä on jatkuva rajankäynti “vanhan” ja “uuden”, suljetun ja avoimen kertomamuodon, ihmiskuvan ja moraalin välillä. Perinteisen elokuvan ratkaistua ihmistä vastassa on modernin elokuvan ratkaisematon ihmisyhtälö. Suoraviivaista kerrontaa vastassa on kerroksinen, mosaiikkimainen vapaasti assosioiva tai spiraalinen kerronta. Suomalaisen elokuvan “uuden aallon” isänä Kurkvaara rikkoi studio–, maaseutu– ja kirjallisuusperinteet, vapautti ihmiskuvaa, erotiikkaa ja dramaturgiaa ja loi sisältä käsin kuvia sodan jälkeen aikuistuneesta nuoresta sukupolvesta, jonka barometrejä hänen elokuvansa olivat jo ennen Jarvaa, Pakkasvirtaa ja Kivikoskea.

Kurkvaara oli myös sikäli harvinainen ilmiö, että hän sekä tuotti, ohjasi, kirjoitti, kuvasi, lavasti että leikkasi elokuvansa. Näin hän lähestyi ryhmätyöhön perustuvassa, puoliteollisessa välineessä taidemaalarin — jollaisena hän aloitti – ja kirjailijan tapaista totaalisen auteurin asemaa. Esimerkiksi Rakkaan… aihe ja dialogi on merkitty Soili Kotalan nimiin, mutta nimimerkki kuului sekin Kurkvaaralle, joka Elokuva—Aitassa (21/1962) perusteli: “Mielestäni koko elokuvan on ehdottomasti, kaikkine näyttelijöineen, vuorosanoineen, taustamusiikkeineen ja ympäristöineen palveltava ohjaajan näkemystä, alistuttava siihen. Tästäkin syystä teen kaiken itse…”

Rakas… rakentuu takautumille, otteille, “sitaateille” erään pariskunnan, yksiavioisen naisen ja moniavioisen miehen, yhteiselämästä, harmoniasta ja ristiriidoista, sekä miehen seikkailuista kodin ulkopuolella. Päähenkilöiden suhteen kuvaus muodostaa yhden elokuvan, miehen ulkopuoliset suhteet toisen. Kaduilla, kauppatorilla ja saaristossa sekä kotona tapahtuvat jaksot ovat tuoretta, vapautunutta uutta aaltoa, kun taas juhlajaksot uusintavat vanhan suomalaisen elokuvan kliseitä, siirtävät Rakkaan… oikeasta maailmasta kohti viikonloppulukemistojen ihmiskuvan, asenteiden ja rakenteen tasoa. Miespäähenkilön seikkailu vieraan naisen kanssa yksinäisellä huvilalla sijoittuu jännittävästi välimaastoon, risteyttää melodraaman ja aistillisen realismin. Rakkaassa… on kepeyttä, vakavuutta, irtonaisuutta ja raskautta, mutta kokonaisuus jää tyylillisesti ja ajatuksellisesti puolitiehen. Elokuvajournalistit ry:n vuosikokouksessa 1962 lähinnä jäsenistön nuoremman siiven kannattamana Rakkaalle… myönnetyt neljä Jussi–patsasta olivat suoranaisena syynä siihen, että vanhempi siipi erosi yhdistyksestä ja perusti Filmiaura ry:n, jolle se ilmoitti myös oikeuden Jussien jakoon siirtyneen. Ulkomailla Rakas… esitettiin mm. Lyypekissä, Venetsiassa ja Lontoossa, missä se sai paremman vastaanoton kuin kotimaassaan: “Ohjaaja työskentelee tyylillä, joka nyt tunnetaan uutena aaltona, vaikka hän on oikeastaan käyttänyt sitä jo vuodesta 1955 lähtien”, kirjoitti Derek Hill Englannissa.

– Markku Varjolan ja Kansallisfilmografia 6:n (1991) muun aineiston mukaan