”Yksinäisyyden trilogia” huipentui tähän värilliseen taiteilijakuvaukseen, jossa Helsingin ikuiset saaristokalliot todistavat kymmenen vuoden takaista romanssia ynnä osapuolten halukkuutta – tai haluttomuutta – heittäytyä suhteeseen uudestaan. ”Visuaalisena taiteilijana, maisemamaalarina, Kurkvaara on Meren juhlissa parhaimmillaan.” (Sakari Toiviainen)

***

Maunu Kurkvaara aloitti elokuvamme uuden aallon ja ruumiillisti 1960–luvun alussa sen esteettistä linjaa. Suomalaisittain ja kansainvälisesti hän oli harvinainen ellei ainutlaatuinen ilmiö sikäli, että hän sekä tuotti, ohjasi, kirjoitti, kuvasi, lavasti että leikkasi elokuvansa. Ryhmätyöhön perustuvassa, puoliteollisessa välineessä hän näin aidosti lähestyi taidemaalarin – jollaisena hän aloitti – ja kirjailijan tapaista totaalisen auteurin asemaa. Rajankäynnissä ”uuden” ja ”vanhan” välillä Kurkvaaran ratkaisut eivät jättäneet epäselvyttä; perinteisen elokuvan suoraviivaisen kerronnan korvaa mosaiikkimainen vapaasti assosioiva kerronta; “objektiivisen” näkökulman sijasta vallitsee modernismin “subjektiivinen”, sisäinen, tajunnallinen lähestymistapa; moraalista selkeyttä ja yksinkertaisuutta vastassa on moraalinen ristiriitaisuus, ambivalenssi, kompleksisuus.

Rakas… (1961), Yksityisalue (1962) ja Meren juhlat (1963) ovat kaikki itsenäisiä teoksia, joissa on eri henkilöt, juoniasetelmat ja miljööt. Kun Kurkvaara itse lanseerasi Meren juhlat trilogian päätösosana, lehdistö omaksui saman näkemyksen. Kurkvaaran mukaan näiden elokuvien itsenäisenä teemana oli luovan, “yksilöllisen ihmisen suhde standardiympäristöön, hänen yksityisyytensä, vapaudentarpeensa ja pyrkimyksensä kosketukseen toisen ihmisen kanssa”. Kaikissa Kurkvaara tarkastelee nykyisyyttä menneisyyden kautta, takaumarakenteen puitteissa. Meren juhlat on saapumisen ja lähtemisen kaari jännittyneenä paikallaanpysymisen ja muutoksen väliin: naisen ja miehen suhde, joka nykyhetkestä keriytyy kymmenen vuoden takaisiin asetelmiin ja joka sisältää ratkaisevia valintoja, elämänarvojen satsauksia.

Rahan ja taiteen teemat leikkaavat toisensa muodissa, sisustuksessa Kurkvaara asettaa päällekkäin ihmisen ja luonnon luoman taiteen. Hänen taidemaalaritaustansa näkyy selvimmin juuri Meren juhlissa, joka on värienkäytöltään hyvin tietoinen ja harmoninen teos. Ilman värejä elokuva ei mene perille, sitä ei voi yksinkertaisesti nähdä, koska se on elokuva väreistä yhtä paljon kuin ihmisten mielenliikkeistä, joita värit jakavat, tai päinvastoin. Tässä mielessä Meren juhlat on löytöretki, jossa Kurkvaara löysi syvän sinisen, tumman vihreän, intohimoisen punaisen. Tämä kokonaan saaristoon avautuva elokuva on tietoinen oodi värille, ja värin kautta myös henkilöiden ristiriidat saavat muodon (Sinikka Hannulan synteettiset, räikeät asut vs. Pakkasvirran maalauksen pehmeät, murretut sävyt).

Meren juhlissa on dramaturgisesti ilmaa, sitä ei ole ylikirjoitettu eikä ylipuhuttu. Sisältö on liuenneena muodon kemikaaleihin, eikä sitä voi ottaa niistä erilleen. Viivähtelevään tempoon tottuminen saattaa viedä aikaa toisenlaiseen elämänrytmiin ja toimintaan tottuneelta katsojalta. Mutta Meren juhlat onkin juuri elokuva niistä odotuksista, joita me elämälle asetamme, niiden täyttymisen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. Se ottaa etäisyyttä ihmisten välittömiin tunteisiin ja alistaa ne illuusiottoman järjen mietiskelevälle katseelle laukaisten näin vapauttavan tiedostamisprosessin. Epäonnistuneesta kommunikointiyrityksestä (puhelin ei vastaa) alkava elokuva on myös Kurkvaaran “antonionilaisin” teos: yläluokan naisen vieraantuminen “puhtaan elokuvan” keinoin nähtynä, miljööseen hiljaisissa kuvissa upotettuna.

– Markku Varjolan (1981, 1991) mukaan