Maunu Kurkvaaran vaimo ja muusa Sinikka Hannula näytteli pää- tai sivuosia suurimmassa osassa hänen elokuvistaan. Naiset on tunnustusta vaille jäänyt feministinen teos, yksihuoltajaäidin vinkkelistä havainnollistettu kuvaus henkisen väkivallan monista kasvoista. Jälkikuvana nähdään hellyttävän intiimi väritunnelmointi Hannulan äidinarjesta.

***

Maunu Kurkvaaran tuotannossa Naiset seurasi Lauantaileikkejä (1963), värimaailmaltaan häikäisevää, Helsingin kaduilla liikkuvaa iskelmäkimaraa, jossa nuoriso lauloi iloluontoisesti Suuria seteleitä, illan hämärtyessä Reijo Taipaleen Satumaa-tulkintaan purjeveneen kannella. Kurkvaaran värifilmilaboratorion osaamiselle – josta Meren juhlat (1963) toimi upeana taiteellisena todisteena – ei ollut tilausta, joten Lauantaileikit merkitsi tuottaja-ohjaajalleen lähes välttämätöntä yritystä kaupallisuuteen. Se epäonnistui, eikä Kurkvaara yrittänyt uudelleen. Sen sijaan Naiset vaikuttaa kaupunki- ja ihmiskuvauksena Lauantaileikkien antiteesiltä, suoranaiselta taiteilijan katumusriitiltä paluussaan tinkimättömään henkilökohtaiseen elokuvaan. Naiset ja sitä seuranneet kolme työtään Kurkvaara kuvasi mustavalkoisina.

    Naiset on mahdollisesti Kurkvaaran kompromissittomin ohjaus ja niinpä samat kriitikot, jotka suhtautuivat myönteisesti Lauantaileikkien ilmavaan liikehdintään, kokivat Naisten yhteydessä voimakkaan torjuntareaktion. Vaikeana kokemuksena, innottoman maailman kuvana Naiset saattoi vastaanotossaan kärsiä myös siitä, että edellinen ensi-iltansa saanut suomalainen näytelmäelokuva oli Erkko Kivikosken Kesällä kello 5 (1963), jazzaavan nuorekkuuden kiitelty ilmentymä, jota pidettiin alkuna jollekin uudelle. Tiedä sitten, masensiko Kurkvaara Naisillaan myös tunnetun kriitikon Modest Savtschenkon, joka esiintyy elokuvassa limaisena mainostuottajana.

Edellisen elokuvansa tavoin Kurkvaara rajaa Naisten tapahtumat yhteen viikonloppuun, lauantaihin ja sunnuntaihin. Kuvan keskiössä on ohjaajan vaimo Sinikka Hannula ehkä hienoimmassa roolissaan onnettomana yksinhuoltajana. Yksinhuoltajaäiti työntää lastenvaunuja harmaassa maisemassa, kasvattaa uutta elämää tukehtuvassa kaupungissa. Naisen ja lapsen kotona roikkuvat verhot seinän edessä, mutta niiden takana ei usko olevan ikkunoita. Puistokävelyitä suoritetaan piikkilanka-aidan vieressä. Ulkona on loskaa ja märkää, joulustressi elää kaupungilla harppojissa. Ihmisen kasvot katoavat hetkessä lähikuvasta tavaratalon uumeniin. Muuan kaupunkikoti, jossa vierailemme, on surkea krääsä-ahdettu luukku helisevine oviverhoineen – tavarataloissa kuluttavien ihmisten arkiolot välittyvät harvoin yhtä musertavina kuin Naisissa modernistisen kuvataiteilijan silmin.

    Naiset on elokuva, jota katsoessaan huomaa kuristuvansa, mutta paikoin myös nauravansa. Kurkvaaran suhde joihinkin ihmisiin ja heidän omaksumiinsa rooleihin on harvoin yhtä inhonsekaisesti kuvattu. Ohjaajan haluun murskata muutamia käytöksen peruspilareita kietoutuu kaikessa tarkkanäköisyydessään niin veristä piikikkyyttä, että se synnyttää katsojassa naurua ja myötähäpeää. Päähenkilöitä – äitiä ja lasta – lukuun ottamatta Naisten henkilöt suodattuvat liki ihmisvihaisen katseen lävitse.

Lastenvaunuja työntävän äidin askeleet elottomassa maisemassa tuovat teljetyssä vaikutelmassaan mieleen Rossellinin Saksa vuonna nollan, mutta lähempi esimerkki lienee Risto Jarvan Yhden miehen sota (1973). Jarvan elokuvan päähenkilö ajelee sorakuoppaisia teitä kaivinkoneellaan ja asuntovaunullaan, kuukausien vaihtuessa vuosiksi. Paikat vaihtuvat, mutta eivät oleellisesti maisemat. Jarvan yrittäjyyden vyöhykkeellä ja Kurkvaaran huolenpidon vyöhykkeellä tapahtuu ulospääsyn etsintää, mutta Kurkvaara päätyy alakuloisempiin sointuihin: liikkeessä ei lopulta ole elokuvan naiselle merkitystä, ei tulevaisuutta, ei päämäärää. Hänet kuvataan puristuksessa kahden miehen välissä, entisen uhatessa aseellaan hänen kaikkia tulevaisuuden mahdollisuuksiaan – paitsi lasta, jonka itku estää lopussa äidin kuoleman. Naisten tapa kuvata lasta kotonaan on tuttu Kurkvaaran suloisesta lyhytelokuvasta Pikkuinen (1961), mutta lapsen ympärille rakentunut maailma elää rappiota.

Kurkvaaran ohjauksessa herättää kunnioitusta hänen varmuutensa pitää hallussaan piinallisen pitkiä otoksia, huolimatta siitä, tapahtuuko kuvien sisällä sinänsä mitään merkityksellistä. Aika ratkaisee hyvin paljon. Kun Kurkvaara ei näe kaupunkia leikillisenä uuden mahdollisuutena, hänen ilmaisunsa suuntaa alkutilaan ennen tapahtunutta. Kun Kurkvaaran luoma elokuvatila alkaa muistuttaa vaanittua kohtua, avautuu liikkumattomuuden periaatteeseen aivan omanlaisensa moraalinen ulottuvuus.

– Eero Tammi 24.5.2006