BANANAS – MINÄ JA VALLANKUMOUS (1971)

Latinalaisessa Amerikassa kuohui, ja vastikään elokuvaohjaajaksi ryhtynyt tv- ja lavakoomikko Woody Allen kommentoi tilannetta omalla tavallaan. Hyvien, huonojen ja hyvin huonojen huulten paraati on taattua tavaraa alkuteksteistään lähtien, joiden taustalla Allen-swingin sijaan rätisevät huolettomat konekiväärisarjat.

***

1960-luku oli poliittisesti intensiivistä aikaa, jolloin koettiin Castron voimannäytöt, kapinoita Etelä-Amerikassa, Dominikaanisen tasavallan sisällis­sota, Yhdysvaltain salamurhat, opiskelijoiden mielenosoitukset kansalaisoikeuksista ja Vietnamista. Woody Allenin toinen ohjaustyö Bananas tutkii aikansa aiheita – politiikkaa, vallankumousta ja väkivaltaa – yllättävän aggressiivi­sesti ja hänen koko elokuvauralleen tunnusomaiset kriittiset teemat saavat en­tistä terävämmän muodon. Allenin toistuvaksi huolenaiheeksi osoittautuu yksilö, joka etsii autenttisuutta nykyajan epäinhimillistävien tapojen, ideologioiden ja teknologioiden vyöryssä. Bananas (nimi viittaa sekä ”banaanitasavaltoihin” että sekoamista tarkoittavaan fraasiin) käsittelee elämänmuotoa. joka ruokkii epäpersonalisoitumista, yhdenmukaisuutta, vieraantumista ja yksinäisyyttä.

Esikoiselokuvan Virgil Starkwellin lailla Fielding Mellish on vaatimaton pikkumies, joka on kiinnostunut rakkaudesta, seksistä ja hengissä säilymisestä. Kuitenkin hänen sielunsa vaistonvarainen, luottamusta vaativa viattomuuden kaipuu on alituisessa ristiriidassa modernin kokemuksen tuskallisen todellisuuden kanssa. Polttopisteessä on jälleen mediakritiikki: mediat vievät herkkyyden ja toimivat vastaavasti kuin epäpersonalisoivat suuryhtiöt, jotka määrittelevät työkokemuksen laadun, tai vallanhimoiset poliitikot, joille ihmishenki on halpa. Fieldingin koominen taistelu tyttönsä voittamiseksi korostaa intiimiyden tarvetta ja ihmissuhteiden tärkeyttä – kaipuuta maailmaan jossa rakkaus saattaa, yhä voittaa kuoleman.

Lukuisine pikkujaksoineen Bananas on viime kädessä orkestroitu kahden pääosan varaan. Tilassa Fielding Mellish siirtyy sofistikoidusta amerikkalaisesta kulttuurista alkukantaisempaan ympäristöön, mutta banaanitasavallan viidakko muistuttaa suuresti suurkaupungin asfalttiviidakkoa. Kapinalliset ovat yhtä egomaanisia ja fasistisia kuin vastustamansa diktaattorit; oikeudenkäyttö on kummassakin paikassa yhtä tarkoituksenmukaista ja pikkumiehen ongelmat konei­den ruuan ja naisten kanssa ovat samat. Kokeiltuaan kahta yhtä epätyydyttävää mahdollisuutta päähenkilö oppii kenties hiukan lisää itsetuntemusta ja selvä­näköisyyttä.

Ei Yhdysvallat eikä vallankumous, ei oikeistopolitiikka eikä vasemmistopolitiikka tarjoa pakopaikkaa epäinhimillisyydeltä, ja mediat löytävät tiensä jopa makuuhuoneeseen. Pikkumies on edelleen sekä uhri että vaihtoehtoisen herkkyyden edustaja koomisesti mielettömässä maailmassa.

– Nancy Pogel (Woody Allen, 1987)