BARBARELLA (1968)

Roger Vadimin scifielokuva on täysveristä camp-hulluttelua. Jean-Claude Forestin aikuisten sarjakuvaan pohjaavassa tarinassa Jane Fonda on estoton avaruusagentti, joka lähetetään etsimään kajahtanutta tiedemiestä Durand Durandia. Elokuvasta intoutuneet brittipopparit keksivät elokuvan myötä oivan nimen bändilleen.

***

Taiteilija, kuvittaja ja pilapiirtäjä Jean-Claude Forest loi Barbarellan vuonna 1962. Sarjakuva ilmestyi aluksi mitättömässä science fiction -lehdessä V, jonka levikki pian nousi räjähdysmäisesti. Barbarellasta tuli älymystön ja opiskelijoiden suursuosikki ja vuonna 1964 Les Aventures de Barbarella ilmestyi kirjamuodossa. Rouva de Gaulle kuitenkin säikähti Barbarellan avointa eroottisuutta siinä määrin että sai oikeusministerin kieltämään kirjan, josta Ranskassa tuli “maanalainen” bestseller ja jonka voittokulku levisi myös Yhdysvaltoihin, Englantiin, Saksaan, Tanskaan, Ruotsiin ja Belgiaan.

Sarjakuvahahmona Barbarella on aikansa kuva ja samalla avaruusaikakauden taruolento. Hän on modernin estoton, samalla lapsenkasvoinen viattomuus. Hän ei ole pelkkä seksuaaliobjekti tai erotomaaninen nautiskelija, vaan itsenäinen nainen jolla on vapaa tahto. Hän on muutaman kymmenen tuhannen vuoden vastaisen tulevaisuuden naispuolinen James Bond, mestariastronautti, joka risteilee aluksellaan pitkin ja poikin avaruutta.

Forestin mielestä elokuvaversion ainoat ajateltavissa olevat ohjaajat olivat Alain Resnais tai Roger Vadim: ”Kun Vadim sanoi haluavansa tehdä Barbarellasta eroottisen Ozin taikurin, ymmärsin että hänellä oli oikea asenne.” Elokuvan seitsenpäisellä käsikirjoittajajoukolla lienee silti ollut ongelmansa eivätkä ne kaikki näytä ratkenneen: tyylilajissa on hapuilua tieteisfantasiasta itseparodiaan tavalla jossa eri ainekset kohtaavat hieman vaikeasti. Ja Vadimin erotiikka tässä kuten Brigitte Bardot -elokuvissa on paljolti härnäystä: Now you see it, now you don’t. Elokuvan jälkeen katsoja saattaa kuvitella nähneensä Jane Fondan ilkosen alastomana, mutta hetken mietittyään hän ei voi olla asiasta lainkaan varma.

Barbarellan ansiot ovat piirteissä, joita enemmän tai vähemmän täsmällisesti voidaan pitää sarjakuvaluontoisina. Tapahtumat etenevät sysäyksittäin ja jakautuvat selviin jaksoihin. Sankaritar selviää ehjin nahoin, vaikka hänellä ei luulisi olevan siihen mitään edellytyksiä. Juonen keskeinen tekijä ei ole niinkään seikkailutarina kuin Barbarellan oma kukkamainen hahmo: jokainen juonen käänne käynnistyy Barbarellasta, Jane Fondan tulkitsemasta etäisestä ja viileästä mutta yhtä kaikki houkuttelevasta tulevaisuuden erotiikan papittaresta.

– Danny Pearyn (Cult Movies 2, 1983), Matti Rosvallin (1969) ja muiden lähteiden mukaan. Tekijätietoa päivittivät JS, AA 17.5.2007