LINNUT (1963)

Melanie (Hedren) muuttaa poikaystävänsä (Taylor) perässä Bodega Bayhin, kun linnut alkavat oireilla omituisesti. Parhaimmillaan kauhu nojaa arkipäiväisten varpusten käyttäytymiseen, ja jännitystä tehostavat ajan manipulointi sekä Herrmannin äänet. Walt Disneyn Ub Iwerksin erikoistehosteet saivat innovatiivisuudestaan Oscar-ehdokkuuden.

***

Linnuissa Hitchcock käyttää jo kolmannen kerran uransa aikana elokuvansa kirjallisena lähtökohtana Daphne du Maurierin tekstiä. Du Maurierin novelli ”The Birds” oli ilmestynyt alunperin vuonna 1952 ja myöhemmin Alfred Hitchcock esittää -nimisessä kertomuskokoelmassa. Kesällä 1961 Hitchcock, joka oli hankkinut novellin elokuvaoikeudet, oivalsi tekstin elokuvalliset mahdoillisuudet.

Lintuaihe on tärkeä motiivi Hitchcockin elokuvissa 1920-luvulta lähtien. Useissa teoksissaan Hitchcock on yhdistänyt linnut ja niiden äänet väkivaltaiseen kuolemaan tai uhkaavaan epäjärjestykseen (esiin. Blackmail, Sabotaasi, Nuori ja viaton). Oikeastaan vain Ulkomaankirjeenvaihtajassa lintuihin on (Van Meerin suulla) liitetty positiivinen varaus. Psykossa lintuaihe on keskeisesti esillä. Se on mukana feenikslintuparodiana Phoenixista kotoisin olevan Marion Cranen (crane = kurki) hahmossa ja ennen muuta Norman Batesin lintujen täyttämisharrastuksessa ja hänen takahuoneensa täytetyissä linnuissa. Bates sanoo keskustelussa lintujen näyttävän täytettyinä hyviltä, koska ne ovat luonnossakin passiivisia. Äitiään hän vertaa harmittomiin lintuihin. Tämä ‘äiti’ on kuitenkin vaarallinen himomurhaaja, jonka keittiöveitsi liikkuu kuin petolinnun nokka!

Linnut toteuttaa Norman Batesin Psykossa esittämän vision ihmiselämästä: ihmisen osasta ansaan, häkkiin tuomittuna. – Kun Melanie Daniels on hakeutunut suojaan lasiseinäiseen puhelinkoppiin, hän toteuttaa – kynsistä alkaen! – Batesin esittelemän kuvan ihmisen toivottomasta kamppailusta. Elokuvan lopussa Brennerin talosta on tullut suuri häkki. Elokuvan ensimmäisen kohtauksen kuva ihmisen ja häkkilintujen suhteesta on kääntynyt vastakkaiseksi: ihmisistä on tullut häkeissään lintujen saalista.

Lintukuvaston keskeisyyttä Hitchcockilla on korostanut Donald Spoto, joka viittaa Hitchcockin ja maalari Hieronymus Boschin sukulaisuuteen tässä suhteessa: Boschin töissähän noidat ja demonit saivat usein lintuhahmon.

Lintuja on Psykon tavoin luonnehdittu kauhuelokuvaksi. Hitchcock itsekin käytti teoksestaan tätä ilmaisua. Usein elokuvaa on luonnehdittu apokalyptiseksi tieteiselokuvaksi. Hitchcock itse torjui jyrkästi tämän. Movie-lehden haastattelussa vuonna 1963 hän sanoi, ettei Linnut ole lainkaan science fictionia. Richard Schickelille hän taas 1970-luvun alussa luonnehti elokuvaansa tavalla, joka muistuttaa tieteiselokuvatulkintaa. Lintujen yleisenä teemana oli tämän mukaan ihmisen suhtautuminen luontoon itsestäänselvyytenä ja luonnon mahdollinen vastareaktio, luonnon ‘kosto’. Eräissä muissa yhteyksissä Hitchcock on viitannut lintujen hyökkäyksen analogiaan sodanaikaisten ilmahyökkäysten kanssa – elokuva olisi siis tutkielmaa omahyväisistä ihmisistä paineessa, joka luo uusia ihmissuhteiden yhdelmiä ja tuo esiin uusia piirteitä yksilöistä. Hitchcock näkikin Lintujen naispäähenkilön analogisena Pelastusveneen Tallulah Bankhead -hahmolle. – George Perry tulkitseekin Linnut Hitchcockin lopulliseksi yhteenvedoksi ihmisistä kriisitilanteessa, olosuhteiden uhreina.

Jos John Beltonin ja Margaret M. Horwitzin tavoin painotamme lintujen aggressiivisuutta ihmisten havaintojen ja ihmissuhteiden projektiona tai heijastuksena, science fiction -näkökulma jää taka-alalle. Linnut on tällaisen tulkinnan mukaan perseptuaalinen tutkielma ja linnut vain ‘MacGuffin’. Horwitz näkee lintujen aggression olevan yhteydessä äidin omistavuuteen: lintujen hyökkäykset ovat laajennuksia Lydia Brennerin pelosta menettää poikansa toiselle naiselle. – Tämä tulkinta yhdistää jännittävällä tavalla Psykon ja Linnut, Psykossahan murhat ovat nimenomaan ‘äidin’ projektiivisia mustasukkaisuusreaktioita.

Kuten Psykossa myös Linnuissa kaaoksen eskaloituminen alkaa naisen impulsiivisesta matkasta. Melanie Daniels saapuu Bodega Bayhyn, johon hän ei (ainakaan vaatetukseltaan) kuulu ja jossa hänen äänekäs autonsa on tunkeilija. Ja ennen muuta Brennerin perheessä hän on jännitystä aiheuttava tunkeilija. Tutkielmana idyllisestä yhteisöstä, jonka tasapainoa ulkopuolinen tunkeilija häiritsee, elokuvalla on kosketuskohtia Epäilyksen varjoon.

Psykon tavoin Linnut on ‘hyökkäys katsojaa vastaan’. Psykon suihkumurha on rangaistus tirkistelystämme ja samaistumisestamme varkaaseen. Kun linnut hyökkäävät puhelinkopissa tai ullakolla olevaa Melanieta vastaan, hyökkäys suuntautuu samalla kohti kameraa, kohti meitä.

Hitchcock korostaa jälleen näkemistä, katseita. Naisten katseet ovat erittäin tärkeitä sekvenssisiirtymissä, ja Annie Hayworthin ja Lydia Brennerin katseet eräänlaisina ‘pahan silmän’ muunnelmina lastenkutsujen yhteydessä tuntuvat suorastaan laukaisevan lintujen hyökkäyksen.

Linnut nokkivat uhreiltaan silmät. Koulutytön silmälasit rikkoutuvat katuun kuten Miriamin lasit rikkoutuivat nurmikolla Muukalaisia junassa -elokuvan huvipuistossa.

Näkemiseen viitataan dialogissa merkitsevän usein – useita kymmeniä kertoja. Enimmäkseen ne olivat Hitchcockin itsensä käsikirjoitukseen ehdottamia lisäyksiä.

Melanie Daniels, joka elokuvan alussa nauttii roolistaan eroottisena objektina, ‘katseitten pyydystäjänä’, riisutaan elokuvan loppuun mennessä täydellisesti tällaisesta turhamaisuudesta. Omahyväisestä nuoresta naisesta tulee hoivattava pelokas lapsi.

Näkemiseen liittyvät myös elokuvan ikkunat. Ikkuna kuvaruudun sisäisenä kuvaruutuna on tärkeä visuaalinen johtoaihe. Heti elokuvan alussa käy ilmi, että Melanie on ollut mukana kujeessa, jonka seurauksena ikkuna on särkynyt. Elokuvan kestäessä ikkunoita särkyy lisää, ja niistä (samoin kuin särkyneistä teekupeista) tulee koko elämän haurauden peruskuva.

Linnut on Hitchcockin tärkeimpiä äänielokuvia. Lintujen äänet eivät ole todellisia lintujen ääniä, vaan elektronisesti toteutettuja. Tämä epäspesifisyys liittyy elokuvan yleistävään, universaaliseen piirteeseen: siihen, että elokuva ylittää yksinkertaisen subjektiivisuuden ja yksinkertaisten identifikaatioiden rajat käsitellen tavallaan pelkoa sinänsä. (Elisabeth Weisin Hitchcock-elokuvien ääntä käsittelevän erinomaisen kirjan Lintuja koskevan luvun otsikkona onkin “Beyond Subjectivity”.)

Elokuvan loppujakson massiivinen hyökkäys taloa vastaan toimii kuvan ulkopuolisen äänen varassa. Hitchcock näyttää äänellisin keinoin – kuten Tourneur Cat People -elokuvassaan 1940-luvulla – että näkymätön on näkyvää pelottavampaa.

Äänenkäyttö on monipuolista. Kun linnut hyökkäävät Melanien kimppuun ullakkohuoneessa, olennaisimmat äänet ovat linnunsiipien loputon läiske ja havina. Ja elokuvan hienoimmassa jännityskohtauksessa koulun ulkopuolella, kun Melanie odottaa koululasten loputtomalta vaikuttavan laulun loppumista, linnut kokoontuvat hänen takanaan pahaenteisen äänettömästi.

Elokuvan elektroninen ääni toteutettiin Herrmannin valvonnassa. Mihinkään elektroniseen musiikkiin sanan varsinaisessa mielessä ei pyritty. Linnut on elokuva vailla musiikkia (kuten Pelastusvene alkutekstejä lukuun ottamatta). Lintujen äänet – ja osittain myös ihmisten äänet (kommunikaation epäonnistumista kuvittava kohtaus ravintolan ikkunassa, kun ihmiset yrittävät varoittaa sikaaria sytyttävää miestä) – ovat orkestroitua järjestettyä hälyä.

Kun Lydia Brenner on naapuritilalla käydessään löytänyt maanviljelijän kuolleeksi nokittuna, hän yrittää huutaa, mutta saa aikaan – kuten Melanie myöhemmin koulun pihamaalla – vain äänettömän huudon. Tämä äänettömän huudon kuva on erityisen mielenkiintoinen siksi, että elokuvan art director Robert Boyle on kertonut pitäneensä työnsä kuvallisena lähtökohtana Edvard Munchin kuuluisaa Huuto-maalausta, joka on ekspressionistisen maalaustaiteen tunnetuin toteutus ihmisen sisäisen (ja samalla lähes kosmisen) tuskan ilmentymisestä.

Carl Belz näkee Linnut surrealistisena taideteoksena: Hitchcock muuntaa todellisuutta samaan tapaan kuin surrealistiset maalarit. Hyvänä vertailukohteena on René Magritte, joka tulee mieleen myös Lintujen ‘ikkunamotiivin’ yhteydessä. Elokuva perustuu sille logiikalle, josta Baudelaire käytti nimitystä “absurdin logiikka”.

Linnut on Buñuelin Tuhon enkelin (El Angel Exterminador) sukulainen siinä, että se demonstroi kaaoksen ja epäjärjestyksen olevan heti sivilisoidun pinnan alla tässä ja nyt, ei missään etäisessä periferiassa. Eikä kaaoksen puhkeaminen tarvitse loogista perustelua. Logiikasta riippumatta kaaos tulee ja menee.

Lintujen loppu on avoin. Elokuvan loppukuva on kuin häipyvä sointu tai kenties lyhyt lepotauko. Tärkeintä on monimielisyys. Kysymykseen, onko elokuvalla onnellista loppua, ei voi vastata.

– Heikki Nyman (1989)