HYVÄT, PAHAT JA RUMAT (1966)

Kaukaiselle hautausmaalle on haudattu aarre, jota lähtee tavoittelemaan kolme keskenään erilaista opportunistia. Dollaritrilogian päätös on oopperamainen spektaakkeli, joka jokaisen elokuvataiteen ystävän on hyvä kokea elokuvateatterissa. Mestariteos on osoitus italialaisten persoonallisesta näkemyksestä genreä kohtaan.

***

Sergio Leonen ja Clint Eastwoodin viimeisen yhteistyön motto voisi olla italialainen sananparsi ”Fidarsi e bene, non fidarsi e sempre.” Luottamus on hienoa, epäluottamus vielä hienompaa. Elokuvan perusasenne on yksilöihin ja instuutioihin kohdistuva äärimmäinen epäluuloisuus, joka hellittää vain hengenvaarassa tai kullanarvoisten palkkioiden toivossa.

Vain muutaman dollarin tähden kuvasi palkkionmetsästäjiä kapitalisteina, jotka seuraavat kiinniottopalkkioiden vaihtelua kuin pörssikursseja. Hyvissä, pahoissa ja rumissa laskelmointi menee vielä pitemmälle. Eastwood tuo meksikolaisrosvo Tucon (Eli Wallach) sheriffin toimistoon elävänä eikä kuolleena, sillä näin hän voi vapauttaa Tucon ja jälleenmyydä hänet toisessa kaupungissa korkeampaan hintaan. Kun palkkiot lakkaavat kasvamasta, Tucosta kannattaa päästä eroon yhtä nopeasti kuin konkurssikypsän yhtiön osakkeista. Tilanne kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun veijarit kuulevat rintamakarkurien kätkemästä kulta-aarteesta, jonka jäljillä on myös Lee Van Cleefin uhkaavasti esittämä palkkamurhaaja.

Passiivinen Eastwood ja virtuoosimaisia stand up -monologeja esittävä Wallach ovat kuin commedia dell’arte -teatterin parantumattomia huijarityyppejä. Kaksikon armoton mutta tarkoituksenmukainen kieroilu asettuu uuteen perspektiiviin sisällissodan järjettömien joukkoteurastusten rinnalla. Leone kuvaa sotaa kaoottisena kärsimysnäytelmänä, jossa muulla kuin univormun värillä ei ole väliä. Seniilien kenraalivanhusten johtamissa operaatioissa nuoria jalkamiehiä tapetaan kuin kärpäsiä, eivätkä inhimillisyyteen uskovat upseerit voi millekään mitään. Toisin kuin Hollywood-westerneissä, päähenkilöille on samantekevää, kuka voittaa sodan. Tucon ja hänen munkkiveljensä traaginen veli veljeä vastaan -konflikti ei liity sotaan millään tavalla, sillä kumpikin on omalla tavallaan puolueeton.

Leonen anarkistisen historiantunnin juuria voi etsiä ohjaajan fasistikaudella eletystä nuoruusvuosista, joiden aikana hallitus tarjosi kaikenikäisille valloitussotia ihannoivia propagandaversioita Rooman historiasta. Leone oli kiinnostuneempi kovaksikeitetyistä ja yhteiskunnallisesti kyynisistä jenkkidekkareista, jotka olivat usein virallisesti kiellettyjä, mutta suosittuja Rooman nuorten keskuudessa. Hyvissä, pahoissa ja rumissa sankarieeposten tarunhohtoisuus kohtaa pulp-kulttuurin raadollisuuden. Soppaan on sekoitettu myös velhomaisen petollisia ensivaikutelmia, joilla Leone hämää kaavoihin tottunutta western-katsojaa. Tarinan ensimmäisessä näytöksessä katsoja odottaa sankarihahmon ilmestymistä valkokankaalle, mutta esiin hiipii vain toinen toistaan rujompia lurjuksia – tai henkilöitä, jotka näyttävät kaukaa katsottuna sankareilta (kuten Lee Van Cleef) vaikka ovat kaikkea muuta.

Dollaritrilogian päättävä Hyvät, pahat ja rumat sijoittuu kahta ensimmäistä osaa edeltävään aikaan. Eastwoodilla ei vielä tarinan alussa ole tavaramerkiksi muodostunutta ponchoa, jonka hän löytää seikkailun loppusuoralla tykkitulen runtelemasta talosta.

– Lauri Lehtinen 30.1.2001