TIRLITTAN (1958)

Ohjaaja
Maunu Kurkvaara
Henkilöt
Tarja Airaksinen, Kaarina Koskinen, Heikki Savolainen, Heimo Lepistö
Maa
Suomi
Kesto
76 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Oiva Paloheimon lastenkirjasta
Ikäraja

Toisessa pitkässä ohjaustyössään Maunu Kurkvaara kokeili siipiään koko perheen elokuvantekijänä. Oiva Paloheimon lastenkirjaan perustuva road movie kertoo vanhemmistaan salamaniskun seurauksena eroon joutuneesta Tirlittan-tytöstä, joka vaeltaa halki maalaismaiseman ja sirkusmiljöön perhettään etsien. Kurkvaaran lyyrinen ote ei katso nuorta katsojaa alaspäin.

***

Maunu Kurkvaaran kolmas pitkä näytelmäelokuva Tirlittan pohjautuu Oiva Paloheimon satukirjaan lapsesta, joka haluaa kasvaa ”kokonaiseksi ihmiseksi”. Ihmisyyttä monessa kerroksessa pohtivan teoksen yhteydessä voimme laittaa lainausmerkkeihin myös sanan ”satukirja”, ainakin olla hairahtumatta siihen oletukseen, että kyseessä olisi vain teos nimihenkilönsä ikäisille tytöille. Kurkvaara käyttää Paloheimon tekstiä paikoin hyvin suoraan, Pehr-Olof Sirénin monimielisen kertojaäänen selostaessa Tirlittanin kulkua. Jo alkutekstit tekevät selväksi, että Sirén myös esittää elokuvassa Tirlittanin kateissa olevaa isää. Sirénin häiritsevän vihjaileva kertoja ei päästä elokuvaa vain suloisen Tirlittanin ”subjektiivisen maailman” kuvaksi, vaan kääntää sen yhdessä Kurkvaaran kameran avulla ristiriitaiseksi kasvutarinaksi, monen katseen alaiseksi puberteetin tapahtumaksi.

Tirlittan ei itse asiassa ole kuin pari vuotta nuorempi Kurkvaaran paria vuotta myöhemmän Autotyttöjen (1960) irtolaisliftareita, eikä Tirlittanin alussa esiintyvät kuvat hiekkatiestä ja ohi ajavasta rekka-autosta käytännössä estetiikaltaan poikkea Autotyttöjen maisemasta. Ennen kaikkea juurettomuuden, vapaudenkaipuun ja vaeltelun teemat yhdistävät tämän varhaisen lapsuudenkuvauksen Kurkvaaran muuhun tuotantoon. Ymmärrettävästi aikalaiskritiikki sätti elokuvaa alkuteoksen pilaamisesta (koska elokuvaa Kurkvaara tässä nimenomaan tekee, tekstinkäyttöä myöten), eikä elokuva kelvannut Paloheimollekaan. Kurkvaara saattoi kauneudentajustaan huolimatta ilmaista jotain ankarampaa ja varmasti etääntyneempää kuin Paloheimon yhtä lailla henkilökohtaisista tunnoista puristettu työ. Kiehtovan, ristiriitaisen elokuvan loppu jää arvoitukselliseksi, Kurkvaaran kelatessa koko homman takaisin alkuun, pakottaessa katsojan miettimään näkemäänsä uudelleen. Suomen kansallisfilmografian (osan 6) mukaan orpona vaellellut Tirlittan saa elokuvan lopussa takaisin kotinsa, siskonsa ja vanhempansa, mutta tämä ei pidä paikkaansa, sillä kertoja määrittelee hänen saavan vain kodin, äidin ja siskot. Isä on kenties lähellä, mutta toisella tavalla.

Tirlittan on siis tyttö, jonka perhe on ”salaman iskusta lentänyt eri ilmansuuntiin”. Perhe on hajallaan, Tirlittan on pudonnut veteen ja hän lähtee vaeltelemaan maantietä kohti ihmisasutuksia, kädessään isänsä okariina (tyttö sanoo sitä okariinoksi), josta puhaltelee jatkuvasti erilaisia melodioita. Tirlittan on lähes kaikkien naisten vihaama, ennemmin miesten hoteihinsa ottama tai hyväksymä. Kirkko ei suvaitse Tirlittania, joka pyrkii tapailemaan sunnuntaivirttä okariinansa avulla – tämän teon näyttää tuomitsevan ennen kaikkea Jeesus-patsas. Tirlittan puhuu jumalalle jatkuvasti ja jonkinlaisessa herran suojeluksessa hän tuntuu olevankin, joskin jää täysin katsojan päätettäväksi, edustaako elokuvan kertojaääni taivaallista isää vai maallisempaa ja vieläkin julmempaa isää. Hyväntahtoisen suojelevuuden ja perversion rajat ovat koetuksella elokuvan lähes jokaisessa kohtauksessa, jossa päähenkilö kohtaa ihmisiä. Osin heidän kauttaan Tirlittanista tuntuu hiljalleen kehittyvän myös itsetietoinen elostelija. Kertojan mukaan tyttö kasvaessaan havaitsee kiihottavaksi oman ”puolivalmiutensa”. Tirlittanista alkaa tuntua, että maailma toimii hänen ehdoillaan. Lopulta hän päätyy sirkuksen vetonaulaksi.

Ohjaajansa mukaan Tirlittan-elokuva liikkuu paikoin kuin päähenkilönsä, iloluontoisesti, uteliaasti kävellen ja hyppien. Kurkvaaran otokset Tirlittanista vaeltelemassa metsissä ovat elokuvan kauneimpia ja ilmentävät sitä luovan tekemisen intoa ja kekseliäisyyttä, joka tekijällään on pienestä budjetista huolimatta ollut (hän on juuri edeltäneen parin vuoden aikana pitänyt tauon pitkän elokuvan alueella ja toteuttanut hienoimmat lyhytelokuvansa). Kuvia on paljon ja ne on leikattu kauniisti. Itse asiassa Tirlittan saattaa olla yksi elementaarisimmista luonnon kuvauksista, mitä Suomessa on tehty. Omanlaisensa hauraus liittyy otoksiin, joissa koski virtaa ja auringonvalo näyttäytyy saniaislehtien lävitse. Toisaalta elokuvassa on karumpaa kaupunkiarkea, jonka Kurkvaara niinikään on osannut käyttää hyödykseen. Kun Tirlittan päätyy töihin sirkukseen, on hänen esiintymisensä toteutettu osin dokumentäärisin kuvin. Kuvausryhmässä ei Kurkvaaran lisäksi ollut parhaimmillaan kuin pääosanesittäjä, kultakutrinen Tarja Airaksinen.

Onko Tirlittan-tyttö lopussa löydetty ja vapaa, sen päättää kukin tahollaan, mutta aivan nappiin ei Kurkvaaran maailmassa mene kenelläkään.

– Eero Tammi, 26.4.2006