Kalevalan myyttien ensimmäinen elokuvasovitus syntyi Mosfilmin ja Suomi-Filmin yhteistuotantona. Ohjaajaksi pestattiin neuvostoliittolaisen fantasiaelokuvan ja erikoistehosteiden mestari Aleksandr Ptuško. Sampo julkaistiin Yhdysvalloissa Roger Cormanin AIP-tuotantoyhtiön toimesta kulttimainetta saavuttaneena lyhennettynä versiona nimellä The Day the Earth Froze.

***

Niin kuin tekijäluettelo kertoo, Sampo on selvästi enemmän neuvostoliittolainen kuin suomalainen elokuva Kalevala-aiheesta huolimatta: tekijät ja näyttelijät ovat harvoin poikkeuksin neuvostoliittolaisia, vuoropuhelu on dubattu suomeksi. Ohjaaja Aleksandr Ptushko on satuelokuvan ja ”fantastiquen” ansiokas edustaja jo 30-luvulta lähtien, jolloin syntyi neuvostoliittolaisen animaatio- ja nukke-elokuvan klassikko ja uranuurtaja Uusi Gulliver (1935). Kivinen Kukka (1946), Balladi Ihme-Sadkosta (1953), Jättiläisten taistelu (1956) ja Satu kuningas Saltanista (1966) ovat hänen myöhempiä voittojaan tässä lajissa. Lavasteiden ja trikkien alueella piilee myös Sammon kestävin viehätys ja sen tehoavimmat jaksot: kyisen pellon kyntö, Pohjolan taiat, loppupuolen joukkokohtaukset auringon ryöstöineen ja takaisinvaltauksineen.

Ptushko on kokenut Kalevalan kuvaukseksi hyvän ja pahan, valon ja pimeyden välisestä taistelusta ja myönteisten voimien voitosta. Pääpiirteissään Ptushkon Kalevala-tulkinta on itse asiassa sama kuin kuuluisan kielentutkijan M. A. Castrénin ensimmäisenä jo toista sataa vuotta sitten esittämä ja juuri eepoksen antiteesejä, yleensä draamallisia puolia korostava näkemys on usein ollut Kalevala-taiteen hedelmällinen lähtökohta. Ptushko ei kuitenkaan ole katsonut mahdolliseksi ryhtyä eepoksen elokuvalliseen kuvittamiseen: näin ollen Sampo ei sanan varsinaisessa mielessä ole Kalevala-elokuva.

Sen sijaan Ptushko on pyrkinyt luomaan itsenäisen teoksen Kalevalan tavattoman rikkaan kuva-aineksen ja aikaisempien suurten töittensä yhteydessä kansansaduista ja tarinoista omaksumiensa runsaitten mielikuvien pohjalta. Useimmat ja tärkeimmät motiivit ovat Kalevalasta, mutta uuden kokonaisuuden vaatimusten mukaan käsiteltyinä ja siihen sovitettuina: mukana ovat eepoksen päähenkilöt sekä tärkeimmät tapahtumat kuten sammon taonta ja ryöstö sekä auringon kätkeminen ja vapauttaminen. Toisaalta Ptushko on lisännyt monia kansansatujen aihelmia joita ei tavata Kalevalasta: Louhen taikaviitta, Pohjolan luolan säkit joihin on vangittu tuulia, sumua ja pakkasta, velhon sormenpäistä virtaavat vesisuihkut, tien, koivun ja auringon personoiminen.

Hyvän ja pahan, Kalevalan ja Pohjolan, välinen vastakohtaisuus on elokuvassa kohotettu sen sisällystä ja tyyliä hallitsevaksi piirteeksi. Kalevalan maailma on kuvattu realistisesti. Tapahtumat on sijoitettu muutamia vuosisatoja ensimmäistä Suomen-ristiretkeä varhaisemmiksi. Tästä premissistä lähtien miljöökuvauksessa on pyritty mahdollisimman suureen historialliseen autenttisuuteen. Pohjolassa sen sijaan kohtaamme sadunomaisten taikojen ja ihmeitten maailman, jonka kuvauksesta arkirealismi on kaukana.

– Väinö Kaukosen (1959) ja Sakari Toiviaisen (1979) mukaan