TUULINEN PÄIVÄ (1962)
Blåsig dag 
Tuulinen päivä on kuvaus kadotetusta rakkaudesta, jonka vieraantumisen teemoissa voi nähdä yhtymäkohtia Antonionin ”yksinäisyyden trilogian” tunnelmiin. Alkukuvina nähdään kotimaisen kokeellisen elokuvan pioneeriteos, suoraan filmille maalaamalla ja raaputtamalla tehty Kineettisiä kuvia sekä modernia tanssia kuvanveistäjän työskentelyyn yhdistävä Romutaiteilija.
***
Eino Ruutsalon tausta, samoin kuin Maunu Kurkvaaran, on kuvataiteissa. Ruutsalo oli mm. Lontoossa ja Moskovassa näyttelyitä pitänyt arvostettu taiteilija, ennen kuin hän eräällä New Yorkin matkallaan 1950-luvulla osti elokuvakameran ja teki ensimmäisen lyhytelokuvansa (New York – Usvainen kaupunki, 1953). Myös tuotannollisena ilmiönä Ruutsalo muistuttaa Kurkvaaraa. Hän tuli elokuvaan perinteisten tuottamoiden ollessa kriisissä, mikä jätti tilaa tämäntapaisille individualistisille yrityksille.
Kurkvaaran lailla Ruutsalo tuotti, ohjasi, kirjoitti, kuvasi ja leikkasi elokuvansa itse. Hänen pyrkimyksensä ilmensivät vapautunutta, ajan vaikutteille entistä alttiimpaa elokuvaa. Pienen ryhmän, amatöörinäyttelijöiden ja luonnollisten kuvauspaikkojen käyttö yhdisti Ruutsalon ja Kurkvaaran 60-luvn alun pyrkimykset modernin kansainvälisen elokuvan ”uusiin aaltoihin”, vaikka kuinkakin kehittymättömällä ja perifeerisellä tavalla.
Ruutsalon tavoitteena oli vapauttaa elokuva perinteisen juonen kahleista ja nostaa se itsenäiseksi, vain omia keinojaan käyttäväksi taidemuodoksi: ”Elokuva on taipuisa, liikkuva ja nopeasti koskettava materiaali eikä sitä saa liian orjallisesti sitoa kirjallisten aiheiden tulkitsijaksi. Sellaisessa tapauksessa siitä muodostuu pelkästään teknillisin keinoin etenevä välikappale, jonka itsenäiset arvot ovat kyseenalaisia. Filmiä on käytettävä impulsiivisesti, hetkellisesti ja enemmän oivalluksenomaisesti. Vain sellaisena se yksilöllisenä materiaalina voi säilyttää luonteensa. Filmillä on ajallemme ominainen olemus voida kertoa asioita pieninä, välähtävinä assosiaatioina.” (1961)
Kokeilu kameran ilmaisumahdollisuuksilla, valon, liikkeen ja kuvarytmin dynamikka nousevat etusijalle Ruutsalon elokuvissa. Tunnelmat ja mielleyhtymät pyrkivät ohittamaan kertovan tai draamallisen aineksen. Ruutsalolla kuva puhuu sananmukaisesti enemmän kuin teksti. Ryhtyessään kuvaamaan vaikkapa ihmisiä tai ihmissuhteita symboliikkaa tai viitteellisyyttä syvemmällä tasolla hän näyttää joutuvan epävarmalle pohjalle.
Pitkissä näytelmäelokuvissaan Ruutsalo ei kuitenkaan voinut tai halunnut väistää tarinaa eikä draamaa. Hetkiä yössä (1961) on itse asiassa kankean allegorinen kohtalondraama, joka sisältää mytologisia aineksia Jeesuksen kärsimyshistoriaan asti. Ruutsalon toinen pitkä elokuva Tuulinen päivä osoittaa kehitystä ja vapautumista Ruutsalon elokuvanäkemyksessä. Esikoiselokuvan puisevan vertauskuvallisuuden vastapainoksi henkilöiden ja miljöiden käsittelyssä on herkkyyttä ja aistillisuuttaa. Suora kerronta ja muistot lomittuvat uniin ja kuvitelmiin, eikä rajaa näiden välille ole helppo vetää. Toisaalta ainekset pyrkivät rönsyilemään valtoimenaan, vailla kiinteyttävää otetta. Parhaimmillaan Tuulinen päivä on joissakin yksittäisissä tuokioissa, kun Ruutsalo onnistuu vangitsemaan lihallisuuden tunnun, jonkin vedelle, maalle, ilmalle tai asfalttiviidakolle maistuvan tunnelman.
– Sakari Toiviainen
”Tuulinen päivä on kuvia rakkaudesta, onnesta ja kuvitelmista. Kirsi elää rakkautensa tuulisella saarella. Onni tuntuu kevyeltä kuin poutainen päivä ulappojen yllä. Mutta ystävä lähtee pois ja jäljelle jää vaan kaipaus. Tyttö lähtee kaupunkiin etsimään rakastettuaan ja kadottamaansa onnea.
Elokuvan eri tapahtumia yhdistää eräänlainen kokemusten ja muistojen samankaltaisuus. Jokainen on menettänyt jotakin ja elää kuvitelmissa. Rakkaus, joka heidän kohdallaan on mennyttä ja kadotettua, ohjaa heitä kaikkia. Elokuva on sarja toisistaan irti olevia tapahtumia, joilla kaikilla on sama perusvire, joten ne lopuksi sitoutuvat yhteen unenomaiseksi tapahtumaketjuksi, jossa ei ole tärkeää keneen heistä se sijoitetaan. Avoimeksi jää myös aika; tapahtuuko se tänään, näemmekö tulevaisuuteen vai onko kaikki tapahtunut kauan sitten.”
– Eino Ruutsalo