Roomassa elokuvantekoa opiskelleen leikkaaja Ossi Skurnikin ainoa ohjaustyö on hillityn tunnelmallinen psykologinen draama, jossa on kaikuja neorealismista. Nietzscheläiseen yli-ihmisajatukseen viehtynyt lakitieteiden opiskelija (Jarno Hiilloskorpi) suunnittelee toteuttavansa täydellisen rikoksen Elina Salon esittämä tyttöystävän vastustuksesta huolimatta. Aikanaan ylenkatsottu elokuva on myöhemmin noussut arvostukseen ja pieneen kulttimaineeseen.

***

Ossi Skurnik (s. 1927) oli uuden aallon ohjaajistamme ainoa, joka oli opiskellut elokuvan tekoa neorealismin Mekassa, Rooman Cinecittà-studioilla vuosina 1951–52. Hän oli sen jälkeen ollut mukana mm. kuvaajana ja leikkaajana Ralf Rubinin elokuvissa Kasvot kuvastimessa (1953) ja Kesäyön lapset (1955) ja tullut sittemmin tunnetuksi lähinnä taitavana saksien käyttäjänä Fennada-Filmin palveluksessa. Valtion elokuvapalkintojen innoittamana myös Skurnik kesällä 1962 tuotti ja ohjasi oman elokuvan Tie pimeään, joka sai ensi-iltansa syksyn 1962 runsaan uuden aallon sadon jälkimainingeissa tammikuussa 1963. Valtionpalkintoa ei Skurnik esikoisestaan saanut, eikä velkataakka houkutellut jatkamaan näytelmäelokuvan parissa. Skurnikin päätyönä oli sittemmin opetustyö Taideteollisen oppilaitoksen kamerataiteen linjalla, minkä ohessa hän jatkoi ansiokasta uraansa leikkaajana.

Tie pimeään koettiin ensi-iltakritiikeissä poikkeuksellisen vahvana ja lupaavana esikoisena. ”Tie pimeään osoittaa parempaa ammattitaitoa ja osaamista kuin yksikään muista viime vuosien ensikertalaistöistä”, kiitti Martti Savo (Kansan Uutiset), ”parempaa tosiasiassa kuin mitä tarjoavat tätä nykyä monet vanhat tekijät”. ”Se on kelpo työ niiltä osiltaan, missä materiaali on kelpo työhön tarjonnut mahdollisuuksia”, kirjoitti puolestaan Uuden Suomen Heikki Eteläpää, ”esimerkiksi kuvaus on ehdotonta meikäläistä huippuluokkaa, ja henkilöohjaajana voi Skurnikista puhua suoranaisena yllätyksenä, näin varmaa ja persoonallista otetta ei osannut odottaa mieheltä, jonka tähänastiset elokuvakokemukset ovat lähinnä leikkauspöydän ääreltä.”

Varsin yksimielisiä oltiin myös siitä, että elokuvan heikkoudet liittyvät käsikirjoitukseen ja vuoropuheluun. ”Nuori ensikertalainen käsikirjoittaja Heikki Ritavuori”, arveli Eteläpää, ”on varmaan katsellut ’Rikoksen ja rangaistuksen’ monia nähtävillä olleita elokuvamuunnelmia silmät selällään ja napannut Dostojekvskilta käyttöohjeen muttei motivointeja. Hän on tehnyt sinänsä paljon lupaavan käsikirjoituksen, jonka tapahtumakulun kuvio on johdonmukainen, mutta sankaristaan hän ei ole saanut irti mitään ulkonaista käytöskaavaa syvemmälle ulottuvaa. Tämän ympäristöönsä sopeutumattoman, suuruudenhulluihin ajatusharhoihin eksyvän nuorukaisen kohtalon pitäisi katsojaa kaikin mokomin järkyttää tai edes säälittää; tässä se ei tee kumpaakaan, korkeintaan hermostuttaa tai suututtaa. Vika ei ole Jarno Hiilloskorven, joka mielestäni suorittaa aivan erinomaisen näyttelijätyön, tähän asti ehdottomasti parhaansa. Siinä on hermoa ja herkkyyttä, siinä on selvä kehityslinjakin. Mutta kokonaan arvailtavaksi jää, mikä tämän kehityskulun on pohjaltaan aiheuttanut.”

”Yleensä Skurnikin kertomatavassa on elämän maku”, antoi Eteläpää loppuarvionsa, ”hän kuvaa rauhallisesti ja korostelematta (korostelut hoitaa Kari Rydman musiikillaan) hyvin ’maastoutettuja’ eläviä ihmisiä hyvin elävässä Helsingin ja Tampereen miljöössä, ja esim. tarjolla olevat jännitystilanteiden mahdollisuudet hän poimii aika hyvin talteen.”

– Kari Uusitalon (Suomen Hollywood on kuollut, 1981) ja muiden lähteiden mukaan