Toteutuneimmassa ohjaajansa ”raporttielokuvista” Yrjö Tähtelän näyttelemä lehtimies sukeltaa sataman huonomaineisten naisten maailmaan. Edellisen vuosikymmenen seksisymboli Anneli Sauli näyttelee laivatyttöä – hahmoa, jonka ympärillä leijuu menneen maailman rappeutuneen eleginen tunnelma. On kuin Maunu Kurkvaara yrittäisi avata koko prostituution mentaalihistoriaa ilman sosiaalisia painotuksia.

***

”Raportin idea syntyi jo tehdessäni 1960 Autotyttöjä, tarinaa nuorista jotka halusivat kokea jotakin uutta”, Maunu Kurkvaara on kertonut. ”Pohjustimme elokuvaa huolella. Ennen käsikirjoitusta haastattelin laivatyttöjä ja poliiseja. Tämä kai oli ensimmäisiä elokuvia, joissa poliiseja ei esitetty naurettavassa valossa.” Elokuvan kaksiosainen nimi viittaa Kurkvaaran mukaan aiheen käsittelyn tiettyyn kaksijakoisuuteen: ”Toimittaja saa tehtäväkseen laatia jutun laivatytöistä, mutta kuten elokuvan nimen toinen puoli viittaa, toimittaja sotkeutuu tyttöjen kohtaloihin niin läheisesti, että viileästä raportista ei tule mitään, siitä tulee osin balladi Ilmarista itsestään. Elokuvassa pohditaan ulkopuolisen kykyä paljastaa totuus.”

”Laivatytöissä Kurkvaara on päässyt siitä, mihin hänen edellinen elokuvansa Naiset näytti sortuvan”, kirjoitti Eero Tuomikoski ensi-iltakritiikissään. ”Tekijä harjoitti kuvan tekemistä ja ’asian’ kertomista ikään kuin kahtena eri lajina. Yleensäkin Kurkvaaran filmeistä on näihin päiviin asti saanut etsiä yhtä luontevia ja vapautuneita kohtia kuten Ritva Vepsän samalla kertaa humoristinen ja henkilöä karakterisoiva ’iskemisdialogi’ tai taitavia mutta samalla ilmaisevia kerronnallisia kohtia kuten Vuokon ja tuntemattoman miehen silmäysten varassa etenevä, äänetön mutta sitä puhuvampi kanssakäyminen. Tälle kohtaukselle on luonteenomaista, että se toteutuu filminä, toteuttaa filmiä, kertoo kokonaisvaltaisesti.

Perusasetelmassa on kenties hiven keinotekoisuutta. Toimittaja tutkii laivatyttöilmiötä ensin ulkopuolisena, mutta joutuu sitten kiedotuksi mukaan pariin ihmiskohtaloon. Raportti jää tekemättä, siitä tulee balladi menetetylle rakkaudelle, menetetyille mahdollisuuksille ja ihmiskohtaloille. Nämä ihmiskohtalot kokee kuitenkin, samaten kuin koko aiheen käsittelyn, täytenä totena, perehtyneenä elämisen kuvana, miellyttävän maailmankatsomuksen leimaamana raporttina. Tuntuu kuin Kurkvaara olisi kiertänyt spiraalissa kohti Rakkaan (1961) ja Yksityisalueen (1962) vireitä, seikka joka tekee tapahtuneen kehityksen havainnolliseksi.

Ehkä edustavin jakso kuvaamaan Kurkvaaran mahdollisuuksia on Vuokon toiveunen kaltainen sepitys menneisyydestään, kuvattuna keveän poeettisena, iloisesti svengaavana idyllinä. Samaten jaksot toimittajan huoneistossa ovat parhaimmillaan hienoa työtä. Kurkvaara kykenee irrottamaan Anneli Saulin reaktioista, ilmeistä, liikkeistä tosia ja elokuvana toimivia virityksiä, jotka tekevät Vuokon tyypistä vakuuttavan piirrelmän ja todistavat samalla Anneli Saulin erinomaisesta käyttökelpoisuudesta kotimaiselle elokuvalle.

– ST