VIHELTÄJÄT (1964)

Viheltäjät kertoo nuorista työtilaisuuksia kärkkyvistä näyttelijöistä, jotka ajelehtivat Pariisissa tavoittelemassa onneaan. Ranskalaisella näyttelijäkaartilla tehty elokuva seuraa sujuvasti Ranskan uuden aallon ja cinéma véritén viitoittamia polkuja. Alkukuvana nähdään Eino Ruutsalon ja Väinö Kirstinän käsikirjoitusyhteistyön tuloksena syntynyt lettristinen kollaasielokuva Ihmisen merkit.

***

”Kun elokuvan tekeminen täällä Suomessa ajautui umpikujaan, kiinnosti minua tehdä pitkä elokuva toisissa olosuhteissa ja mentaliteetiltaan kokonaan toisenlaisten ihmisten kanssa”, selvitteli ohjaaja Eino Ruutsalo taustoja (Helsinki-Lehti 41/1964). Tietoisesti ranskalaiseen uuteen aaltoon ja cinéma véritéhen tukeutuvan teos kuvattiin neljässä kuukaudessa Pariisissa, assistenttina toimi Pentti Pietinen. Les Siffleurs / Viheltäjät oli Eino Ruutsalon kolmas näytelmäelokuva

Alkuperäiset suunnitelmat eivät toteutuneet. Lopullinen elokuva alkoi hahmottua vasta paikan päällä ilman kiinteätä käsikirjoitusta tai suunnitelmaa. Suurta juonivetoista yhteensovitusta ei pyritty tekemään. ”Useita jaksoja kuvattiin kuvausryhmän Morriksesta, josta oli tehty salonkivaunu ikkunaverhoineen ja baarialustoineen.  eKamera peitettiin ikkunaverhoilla kuvattaessa avonaisesta auton ovesta, näin kuvattiin katunäkymiä ja roolihenkilöitä kuin ajoina liikkuvalla kameralla”, muisteli Eino Ruutsalo haastattelussa lokakuussa 1996. ”Viheltäjät on itse asiassa täysiverinen pariisilaiselokuva uraansa etsivine filminäyttelijöineen ja maailmantähtineen.” (Ruutsalo 1996).

Päähenkilöksi nousevaa näyttelijänalkua Pierre Vilmondia esittää tarinassa 25-vuotias Michel Strasberg, oikealta nimeltään Michel de Krauze, jonka isä – alkujaan sukunimeltään von Krause – oli syntyperäinen turkulainen, mutta muuttanut Strassburgiin jo 9-vuotiaana. Michelin venäläissyntyinen isoisä puolestaan oli naimisissa ruotsalaisen naisen kanssa ja toimi everstinä Turussa.

Erkka Lehtolan (Aamulehti) mukaan Viheltäjät pyrkii olemaan jotakin cinéma véritén, esseen ja novellin väliltä, ja tulokseksi tuli vähän kaikkea, itse asiassa aika vähän. ”Ruutsalo on tallettanut sikermän pariisilaisia katukuvia, liittänyt mukaan puhetta ja musiikkia, yrittänyt pysyä elämäntilanteissa sellaisina kuin ne (mahdollisesti?) ovat olleet mutta on ilmeisesti joutunut antamaan periksi myös kirjalliselle kunnianhimolle ja kääntää kevyesti nähdyn tapahtumasarjan lopussa kuin novelliksi – – tällainen veto tuntuu paitsi yllättävältä myös tarpeettomalta.”

”Mainettaan parempi”, otsikoi Jaakko Tervasmäki (Ylioppilaslehti 37-38/1964) ja jatkoi: ”Kun olin nähnyt Ruutsalon Viheltäjät ensi kertaa, luulin, että se on elokuva, jossa ei ole paljon mitään, että se on hidas ja ikävä ja lisäksi epäonnistunut kokeilu cinéma véritén suuntaan, ja että se ei tehnyt oikeastaan minkäänlaista vaikutusta. Onneksi en ryhtynyt kirjoittamaan siitä silloin. Ruutsalon elokuva oli nimittäin niitä vaikeita elokuvia, jotka eivät suostu unohtumaan – -. Se jäi painamaan ja vaivaamaan, vaatimaan toista katsomista. Ja toisella katsomisella elokuva osoitti, että siinä on paljon enemmän – -. Viheltäjät osoittautui ylpeäksi ota-tai-jätä -elokuvaksi, joka ei pyydystä katsojain reaktiota. Se on sillä tavalla ranskalaisittain kylmä elokuva, ettei se ollenkaan vaadi katsojaansa itketään-yhdessä-mentaliteettiin, vaikka se esittääkin hyvin traagillisia asioita.”

”Mikä Viheltäjien tematiikan syvällisyydessä ehkä menetetään”, puntaroi Harri Moilanen (Kansan Uutiset 28.1.1987), ”se voitetaan teoksen tunnelmassa. Ruutsalon kerronta on jännittävän katkelmallista ja lyyristä, ja se saa hyvää tukea Kaarlo Kaartisen sekä Carlos M. Selvän jazz-pitoisesta musiikista. Myös näyttelijöiden vuoropuhelu on luontevaa verrattuna esim. Ruusalon esikoisessa (Hetkiä yössä) harrastettuihin kotokielisiin ’tykinlaukauksiin’.”

– Suomen kansallisfilmografia 7:n (1998) mukaan, koosti Jari Sedergren 2022