ONNENPELI (1965)

Ranskan uusi aalto muutti elokuvien tekotapoja, myös käsikirjoittamista. Ryhmätyö ja improvisointi rakensivat tarinaa ajan uudessa suomalaisessa elokuvassa. Onnenpeli kommentoi 1960-luvun yhteiskuntaa ja sen urbaanissa ihmissuhdekarusellissa seikkailevat muun muassa toimittaja, mannekiini ja lentoemäntä.

***

Vuonna 1965 Risto Jarvalla oli takanaan kaksi pitkää elokuvaa: yhteistyössä Jaakko Pakkasvirran kanssa tehty Yö vai päivä (1962) sekä yhdessä Pakkasvirran ja Pertti ”Spede” Pasasen kanssa syntynyt X-paroni (1964). Onnenpeli oli Jarvan ensimmäinen varsinainen oma ohjaustyö ja ensimmäinen jossa kaikki myöhemmät Jarvan elokuvat kuvannut Antti Peippo oli pääkuvaajana. Jarva sai ohjauksestaan Jussi-patsaan ja Suomen arvostelijain liiton Kritiikin kannukset. Vuotta ennen Mikko Niskasen Käpy selän alla -elokuvaa (1964) valmistuneena sitä on syystä pidetty myös uuden suomalaisen elokuvan ensimmäisenä merkkityönä, jossa levittäytyy nähtäväksi uudenlainen ilmaisullinen ja älyllinen asteikko. Menestys oli vuoden keskitasoa parempi, mutta tuotantona elokuva jäi silti tappiolliseksi.

Elokuvan juonilanka kehräytyy taiten kehitellyn kolmiodraaman varaan. Sen osapuolet ovat nykyaikaisia meneviä ihmisiä: toimittaja, lentoemäntä ja valokuvamalli, eikä Jarva lyö laimin henkilöiden elämänpiirin esittelyä. Heidän läsnäolostaan ja kohtaamisistaan työssä tai vapaa-aikana kasvaa tietty miljöö ja ilmapiiri. He asuttavat Helsinkiä kuin kotiaan eivätkä helli unelmia paluusta luontoon, vaan pikemminkin matkoista ulkomaille, ja jos Helsingissä on jotakin vinossa, niin he tietävät että kaupunkia suunnittelevat ihmiset ja suunnitelmat ovat ihmisten muutettavissa.

Tähän taustaan niveltyvät henkilöiden yksityiset ja yhteiset tilanteet, joissa pääpaino sentään on. Henkilöt selviävät tulikokeestaan suomalaisittain harvinaisen ja valloittavan elegantisti: draaman syvyyttä ja merkityksiä ei voi lukea naamanliikkeistä ,vaan pienistä eleistä ja viitteistä. Vain joskus Suomenlinnassa, keskellä militaarisen menneisyyden muistomerkkejä, saattaa kuori pettää ja sivistyksen peittämät alitajuiset pimeät voimat välähtävät hetkeksi pintaan. Mutta enimmäkseen liikutaan hyvän käytöksen alueella.

Kirstinän ja Turtiaisen kirjoittamat laulut siivittävät tyylikkäästi kerronnan milloin hilpeitä, milloin alakuloisia sävyjä. Niissä tuntuu olevan tuoreena tallella koko aikakausi, jolloin oli jo irtauduttu kansallisista kivettymistä, muttei vielä tunnettu uuden sitoutumisen painoa. Lopun pitkässä ajossa Seutulasta kaupunkiin, joka muodostaa ikään kuin mietiskelevän hengähdystauon ennen uusia koettelemuksia, välähtävät esiin monet mahdollisuudet, samalla kertaa solidaarisuuden, keskinäisen luottamuksen (pronomini-rock!) että epävarmuuden ja alakuloisuuden tunnot. Kehityssuunnan näytti sitten Jarvan seuraava elokuva Työmiehen päiväkirja.

– Sakari Toiviainen (täyd. JS 2004)