YHDEN MIEHEN SOTA (1973)

En mans krig
Ohjaaja
Risto Jarva
Henkilöt
Eero Rinne, Tuula Nyman, Tauno Hautaniemi
Maa
Suomi
Tekstitys
svensk text
Kesto
108 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Kotimaisen elokuvan osallistuvan kauden huipputeos ei kerro työväenluokasta, vaan perheineen kauhakuormaajan kanssa maata kiertävästä pienyrittäjästä. Siirtotyömaiden kuraisenkolea arkirealismi ei anna paljonkaan toivoa pohjalta ponnistavan yksilön mahdollisuuksiin, muttei sorru täyteen pessimismiinkään: jollei onni löydy Suomesta niin ehkä sitten jostain muualta?

***

Jos Työmiehen päiväkirja merkitsi avausta 60-luvun lopun ”yhteiskunnallisen” ja ”osallistuvan” elokuvan aallolle, niin Yhden miehen sota voidaan nähdä suuntauksen huipentumana ja joutsenlauluna, myös yhtenä Jarvan hienoimmista elokuvista. Sillä tämä erottamattomasti yhteiskunnallinen ja inhimillinen, optimistinen ja pessimistinen kuvaus suomalaisen pienyrittäjän kohtalosta oli ohjaajalleen erityisen läheinen aihe: juuri tuolloin Jarva ja Filminor kamppailivat vastaavissa ja ilmeisen tyypillisissä vaikeuksissa kuin Erik Suomiehen yksityisyritys.

Yhden miehen sota on rakennettu siten, että yrittämisen draaman loppuratkaisu on tiedossa alusta lähtien mutta siitä huolimatta elokuva onnistuu säilyttämään jännitteensä useammallakin katsomisella – ehkä juuri siksi että taloudellisesta kilpajuoksusta ei tehdä jännitysnäytelmää tai kahden maailmankatsomuksen taistelukenttää. Elokuvan teho ja todellinen jännitys piilee yksityisen ja yleisen, toivon ja epätoivon hienoviritteisemmissä yhdistelmissä. Jarva onnistuu luomaan tyylipuhtaasti rakennelman, joka oikeastaan on murhenäytelmä mutta jonka hallitseva tunne on kuitenkin optimistin. Tämä yrittäneen ja yrittävän miehen puolustuspuhe sisältää hänen tuomionsa. Kaiken aikaa ja vielä sorruttuaan suurempien voimien alle Erik Suomies traagisen optimistisesti uskoo itseensä, yrittämisen vapauteen ja sen siunauksiin. Lopputulos ei ole yksiselitteinen: päähenkilön kohtalon voi nähdä yhtä hyvin osoituksena yrittäjähengestä ja suomalaisesta sisusta kuin kapitalismin pelisääntöjen paljastuksena.

Toisaalta Yhden miehen sota näyttää selkeästi, miten taloudelliset rakenteet nousevat ihmisten vilpittömien ja hyväntarkoittavien pyrkimysten yläpuolelle. Ne tunkeutuvat lähimpiin ihmissuhteisiin ja myrkyttävät ne. Miljöistä, vuodenajasta, ilmapiiristä Jarva rakentaa määrätietoisesti sielunmaisemaa rikkiraastetuille ihmisilleen. Samalla välittyy tietoisuus, että näytelmän henkilöt ovat osa yleisempää tragediaa, suurempien voimien nappuloita ja uhreja raastavassa, näköalattomassa siirtymävaiheessa: siirtotyömaalta toiselle, palkkatyöläisestä yksityisyrittäjäksi, maaseudulta taajamiin, pohjoisesta etelään, maatalouden ylijäämätyövoimasta yhteiskunnan hätäaputyövoimaksi, Suomesta Ruotsiin tai elämästä pois.

Yhden miehen sodan kuviin on latautunut järkyttävän yhteiskunnallinen ja ekologinen maisema: sodanjälkeisten rakennemuutosten ruhjottu maaperä, joka ei ole kaupunkia eikä maaseutua, vaan hirviömäisellä tavalla, keskeneräisine tai tilapäisine rakennuksineen jotakin siltä väliltä, puolinaista ja toteutumatonta. Vuodenaikakaan ei kertaakaan ole syksy eikä talvi, vaan välikausi, lumeton aika näiden välissä. On kuin Yhden miehen sodan ihmisten yhteiskunnallinen juurettomuus ilmenisi myös osattomuutena luonnon ja vuodenaikojen yksinkertaisista ja ilmaisista arvoista.

Yhden miehen sota ei merkinnyt Jarvalle minkään aikaisemman toistoa, vaan juuri tälle aiheelle ominaisen lähestymistavan löytämistä. Vaikka tyylilaji on arkisinta arkirealismia, elokuva pystyy kuin ihmeen kautta nousemaan sen yläpuolelle. Jarva löysi uudelleen tuoreen ja vapautuneen kosketuksen, sai suoralla ja liikuttavalla tavalla esiin tavallisten ihmisten hengityksen, arjen ja sen pienten asioiden runouden, jopa lumouksen.

– Sakari Toiviainen