MIEHEKE (1936)

Romaaneihin perustuvan Vaimokkeen menestyksen saattelemana Hilja Valtonen kirjoitti jatko-osan, Miehekkeen, suoraan elokuvaksi. Tauno Palon pariksi entistä urbaanimmaksi käyvässä elokuvassa valikoitui Ikosen poissa ollessa Tuulikki Paananen. Regina  Linnanheimo esittää sankarin entistä morsianta, laulajatar Virva Suokumaa.

***

Valentin Vaala (1909–1976) oli suomalaisen elokuvan todellinen pitkän tien kulkija, jonka ura ulottui mykkäelokuvasta 1960-luvulle saakka ja sisälsi kaikkiaan 44 pitkää elokuvaa. Vaalan asteikko oli laaja: ammattilaisen joustavuudella hän kävi läpi suunnilleen kaikki kotimaisen elokuvan lajityypit, mutta hyvällä syyllä nykyaikainen kaupunkilaiskomedia on nähty hänen leipälajinaan. Sellainen on myös Mieheke, jonka Vaala ohjasi välittömästi menestyksekkään Hilja Valtonen -elokuvan Vaimoke jälkeen. Romaanin sijasta tällä kertaa oli pohjana Valtosen alkuperäisaihe, josta Vaala itse teki myös käsikirjoituksen. Tarinan lähtökohta ja silloisen (ja monen myöhemmänkin) laman arkea: Tuulikki Paanasen esittämä nuori nainen tarvitsee välttämättä työpaikan, mutta vakuuttaakseen johtajan vaimon sopivuudestaan hänen on esitettävä olevansa naimisissa. Roolin vaatima aviomies löytyy ravintolasta kadun toiselta puolelta: Tauno Palon tulkitsema rikas kartanonomistaja, jonka firman pirttihirmun edessä on esitettävä työtöntä taiteilijaa. Tästä seuraa roolileikkien, väärinkäsitysten, romanttisten piirileikkien ketju, huipentumana suurisuuntainen puutarhajuhla, jossa ainekset nivoutuvat yhteen.

Vaalan komedioitten päähenkilö on lähes aina nainen. Takana ovatkin yleensä naisten (Hilja Valtonen, Kersti Bergroth, Lea Joutseno) laatimat tekstit. Naisella saattaa olla kaksi, jopa kolmekin kosijaa, joista nuorempi häviää varttuneemmalle hymyssä suin: elämää ei pidä ottaa liian vakavasti. Vaalan komedioitten keskeinen käyttövoima on leikki tai teatteri. Ne ovat rakkauspelejä, joissa henkilöt omaksuvat erilaisia rooleja, näyttelevät. Todelliset tunteet piilotetaan naamioiden monikertojen alle. Saattaa löytyä looginen motiivi, miksi naimisissa olevat henkilöt ovat vieraita (Vuokrasulhanen), ja vieraat naimisissa (Mieheke), miksi tyttö pukeutuu pojaksi ja tämä ”poika” taas tytöksi (Sysmäläinen), miksi kiltti tyttö esiintyy gangsterina (Dynamiittityttö) tai hienostonainen maalaisena (Tositarkoituksella).  Viime kädessä logiikka kuitenkin heitetään syrjään ja jäljelle jää pelkkä hauskanpito, puhdas elämänilo. Lopulta jokainen sijoittuu paikalleen porvarillisella pelilaudalla. Mutta parhaissa komedioissa nappuloiden sekoittuminen rikkoo leikin säännöt: pelilauta ylitetään ja todellisuus kohdataan.

Mieheke näyttää Vaalan tyylillä läpiviedyn höyhenenkevyen komedian tekijänä. Vaalan ja Theodor Lutsin kamera hyväilee Tuulikki Paanasen kauneutta läheltä otetuissa kuvissa, joissa mielenliikkeet soivat puhtaasti. Elokuva pysyy rytmisesti liikkeessä, mikä kantaa sen stereotyyppien ja vaatimattoman dialogin yli. Tuulikki Paanasen ja Tauno Palon ilkamoinnissa huvilalla Vaala tavoittaa musikaalisen irtonaisuuden ja kepeyden. Palon näyttelijäsuoritus lienee hänen vähiten mainittaviaan: rooli on näköjään ollut liian tyhjä ja passiivinen, eivätkä Palon komedialahjat olleet vielä kehittyneet parhaimmilleen.

Vaikka elokuvan naishahmot ovat rohkeita ja uhmakkaita, päältä katsoen jopa ”edistyksellisiä”, kaiken perustana vaikuttaa sittenkin turvallinen viktoriaaninen moraalikuvio: sankaritar vastustaa viattomasti moniavioisen miehen viettely-yrityksiä, puolustaa päättäväisesti neitsyyttään ja pyrkii kohti yhteiskunnallisesti edullista avioliittoa. Modernin keskiluokkaisen miljöön ja tarinan alla kulkee vanha satu unelmien prinssistä ja toiveiden ihmeenomaisesta täyttymyksestä. Tässä mielessä Vaalan hyvin suhteellinen modernismi palaa Hilja Valtosen, viihteellisten rakkauslukemistojen kuningattaren maailmaan. Vuonna 1955 Vaala teki aiheesta uuden version nimeltä Minä ja mieheni morsian, johon oli lisätty rikasteeksi ja ironiseksi kontrastiksi kansanomaista savolaista huumoria.

– Sakari Toiviaisen (1979), Markku Varjolan (1981) ja Peter von Baghin (1981) mukaan