JUURAKON HULDA (1937)

Juurakon Hulda perustuu Hella Wuolijoen menestysnäytelmään. Käsikirjoitus on tiettävästi Valentin Vaalan ja Jaakko Huttusen. Työn pohjana oli Wuolijoen itsensä laatima ensimmäinen versio. Hulda on kansanedustaja Soratien sisäkkö, joka salaa isännältään ryhtyy opiskelemaan ja päätyy itsekin politiikkaan – ja Soratien vaimoksi.

***

Valentin Vaalan 1930-luvun onnistuneinta tuotantoa olivat filmatisoinnit Hella Wuolijoen eli tuolloin vielä Juhani Tervapään aiheista. Juurakon Hulda oli näistä elokuvista ensimmäinen, sitä seurasivat Niskavuoren naiset (1938) ja Vihreä kulta (1939). Sittemminkin Wuolijoki-sovitukset ovat säilyneet Vaalan monipuolisen ohjaajauran keskeisenä panoksena Lea Joutseno -komedioitten ja Sillanpää-elokuvan Ihmiset suviyössä (1948) ohella.

Juurakon Hulda on Waltarin Sinuhen ohella ainoa suomalainen teksti, joka on ylittänyt Hollywoodin kynnyksen ja yltänyt elokuvallisessa asussa maailmanmaineeseen. H.C. Potterin ohjaama Farmarin tytär (The Farmer’s Daughter, 1947) oli vuoden 1947 suosituimpia elokuvia Yhdysvalloissa, sen nimiosan esittäjä Loretta Young sai Oscarin parhaana naisnäyttelijänä, ja Photoplay-lehden suuressa yleisöäänestyksessä se sijoittui kymmenen parhaan joukkoon. Aihe ja Potterin elokuva toimivat myös pohjana ABC-yhtiön samannimiselle televisiosarjalle (1963–66), joka Suomessa nähtiin nimellä Tyttö tuli taloon, nimiosassa ruotsalaissyntyinen Inger Stevens. Wuolijoen sääksmäkeläisestä torpantytöstä ei tuossa vaiheessa enää ollut paljon jäljellä

Amerikkalaisten virkaveljiensä tapaan jo Vaala tiesi korostaa aiheessa “älykkään huvinäytelmän” puolta ja jättää vaimeaksi taustaksi Wuolijoen aatteellisen näkemyksen: luokkaristiriitojen ja -ennakkoluulojen, naisen yhteiskunnallisen ja koulutuksellisen aseman esittelyn. Hallitseva lähestymistapa on hienoisesti satiirinen komedia, jonka Vaala vie kohtuullisen tyylipuhtaasti läpi.

Hulda on köyhä mutta ylpeä, ylenkatsottu mutta omanarvontuntoinen ja eteenpäin pyrkivä, itseopiskelun tietä parempaan sosiaaliseen asemaan kilvoitteleva maalaistyttö, joka komean poikamiestuomarin palveluksessa käy läpi sekä järjen että tunteiden kasvatuksen. Pakollinen romanssi on elokuvan kuluneinta ainesta, joskin Irma Seikkulan ja Tauno Palon tulkinnat luovat henkilöhahmoihin viehätystä ohi konventionaalisen asetelman. Satiirilla ryyditetyssä miljöökuvauksessa on mehunsa, samoin siihen liittyvässä pyrkimyksessä rinnastaa kaksi maailmaa, palvelustytön arki ja hänen kuvitelmiensa kohde. Porvariskodin miljöö on kiinnostava kulttuurihistoriallisena dokumenttina: sitä ei ole nähty 1930-luvun realistisena porvariskotina, vaan sellaisena kuin se haluttiin nähdä tai elokuvayleisön oletettiin se haluavan nähdä.

Erityisen paljastava on tässä mielessä kohtaus taiteilijan klassisoivassa ateljeessa, jossa seurapiirikaunotar loikoilee mallina huolellisesti harkitussa, mutta meidän mielestämme ilmeisen koomisessa asennossa, äidin istuessa vierellä valvomassa. Kohtaus on tarkoitettu satiiriksi, mutta mielenkiintoista on juuri tapa jolla satiiri on liioiteltu: sen mahdottomuudessa paljastuu myös tekijäin toivekäsitys kuvattavastaan.

– Sakari Toiviaisen (1982), Antti Lindqvistin (1983) ja muiden lähteiden mukaan