LENTÄVÄ KALAKUKKO (1953)
Esa "flyger" till Kuopio 
***
Lentävä kalakukko tapahtuu junassa, joka SF:n suurella kaudella oli elämän kokoava kuva, riemuliiteri, jossa suomalaisuus päästettiin irralleen sellaisena kuin se on joissain unissa: Esan konduktöörihahmo on ehkä hänen elokuvauransa keskeinen yksittäinen kuva, riippumatta itse elokuvan jähnäävyydestä, joka sekin saattaa tällä erää jo kääntyä asian eduksi.
– Peter von Bagh (1989)
Reino Helismaa on se suomalainen pännänpyörittäjä, jonka kaulaan kriitikot ovat filmi filmin jälkeen turhaan yrittäneet ripustaa myllynkiviä. Mies on vielä pinnalla ja teatterit täynnä yleisöä. Helismaan ympärille syntynyt ”Mimmielokuvateollisuus” ei ole taiteentuntijoita varten ja happamiin arvosteluihin on syytä vaikka millä mitalla, mutta niin kauan kuin ulkolainen roskafilmituotanto nykyisessä laajuudessaan täyttää maatamme, on Lentäville kalakukoille ja kumppaneille myönnettävä olemisen oikeus. Syyn ja seurauksen laissa on suomalaisen elokuvan kohdalla niin monta pykälää, ettei pelkkä ärhentely ja hiusten raastaminen auta tuon taivaallista. Tämä Lentävä kalakukko on Ville Salmisen ohjauksessa saanut kaikessa äärimmäisessä kepeydessään ja helppohintaisuudessaankin eräitä filmillisiä piirteitä, jotka estävät sitä vajoamasta aivan syvimpään suohon. Salminen on ottanut asian rennosti, kuten pitääkin, yrittämättä tuoda arvokkuutta sinne missä sitä ei voi olla mailla halmeillakaan. Esa Pakarinen on koomikko, jota ei pidä halveksia ainakaan niiden, jotka nauravat Jerry Lewisin, Dean Martinin tai Abbottin ja Costellon älyttömyyksille.
– Juha Nevalainen (1953)
Vuosien saatossa käy usein niin, että korkein taiteellisin tavoittein tehty oman aikansa ihme-elokuva nopeasti näivettyy ja osoittautuukin lähinnä päiväperhosten luokkaan kuuluvaksi. Toisaalta taas jokin viihdetarina, josta ei ole yritettykään saada aikaan ryppyotsaista taidetta, nostaa parhaat puolensa esiin vasta kun pöly on laskeutunut ja elokuvaa voidaan tarkastella myös tekoajastaan kertovana sosiologisena ilmiönä.
Lentävä kalakukko on eräs tällainen elokuva. Se liittyy olemukseltaan suomalaisen elokuvan noina vuosina ahkerasti viljelemään rillumarei-linjaan, mutta on nykyään nähtynä mitä loistavin ajan- ja tapainkuvaus vuodelta 1946, ensimmäisiltä rauhanvuosilta, jolloin kaikki junat olivat tupaten täynnä kansaa ja tunnelma matkustajavaunuissa mitä melkoisin.
– Kari Uusitalo (1991)