MERRY CHRISTMAS, MR. LAWRENCE (1983)

Ohjaaja
Nagisa Ôshima
Henkilöt
David Bowie, Tom Conti, Ryuichi Sakamoto, Takeshi Kitano
Maa
Japani/Iso-Britannia
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Kesto
124 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Laurens Van der Postin romaanista
Ikäraja

Takeshi Kitano teki ensimmäisen ison elokuvaroolinsa David Bowien vastanäyttelijänä. Armottoman kersanttihahmon joulutervehdys on Nagisa Ôshiman teoksen nimi. Japanilaisia ja länsimaisia arvoja törmäyttävä sotavankileirin kuvaus rakentaa merkityksiä kiehtovan henkilökemian kautta. Yhtä pääosaa esittävän Ryuichi Sakamoton (1952–2023) musiikki kuuluu kantaviin voimiin.

***

Nagisa Oshima luki Laurens van der Postin romaanin 1978, kiinnostui heti sen tyylistä, henkilöistä ja filosofiasta, halusi tehdä siitä elokuvan, mutta rahoituksen kokoaminen vei neljä vuotta. Tänä aikana hän muokkasi perusteellisesti alkuteosta, täydensi eteläafrikkalaisen kirjailijan muotokuvia japanilaisista sotilaista sekä heidän ajattelutapaansa. Oshiman tuotannossa Merry Christmas, Mr. Lawrence edustaa jossain määrin uutta avausta, mutta jatkuvuutta sikäli että se pyrkii valaisemaan inhimillisten toimintojen alitajuisia vaikuttimia.

Ennen kaikkea Oshimaa on tarinassa kiehtonut kahden moraalin ja kahden kulttuurin yhteenotto. Vähemmän ilmeisellä tasolla hän oli käsitellyt tätä teemaa jo varhaisteoksessaan Sieppaus (1961), jossa musta amerikkalainen sotilas elokuussa 1945 joutuu vangiksi syrjäiseen japanilaiskylään. Uuden elokuvan puitteina on japanilainen vankileiri ja draamana kahden japanilaisen ja kahden brittiupseerin yhteenotto, lyhyt kohtalonyhteys, joka ratkaisevalla tavalla muovaa kaikkia. Mikään tavanomainen sota- ja vankileirikuvaus ei ole kyseessä, Oshiman mukaan elokuva “kertoo ennen kaikkea sisäisestä ihmisyyden hengestä, johon sota ei voi ulottua”.

“Vasta toisen maailmansodan jälkeen Japanissa opittiin, että isänmaan puolesta voi myös elää, ei vain kuolla” (Oshima). Japanilainen sotilas teki mieluummin harakirin kuin antautui vangiksi. Lännessä sotilaan itsemurha on heikkouden merkki, idässä eloon jääminen on pelkuruutta. Kersantti Hara pitää länsimaisia vankejaan avoimesti pelkureina. Yonoita puolestaan ajaa puritaaninen japanilainen kunniakoodi. “Hagakure”, 1600-luvun sotilasfilosofian teos opettaa: “Sotilaan tehtävää ei voida kuvata muulla tavalla kuin sanomalla, että hänen on pysyttävä Bushidossa, Soturin Tiellä, joka on yhtä kuin kuolema. Tämä merkitsee kuoleman valitsemista joka kerran kun on valittava elämän ja kuoleman välillä.”

Yonoi löytää sukulaissielun majuri Celliersistä, sotasankarista, jolle on helpompaa taistella kuin elää. Viime kädessä kumpikin peittää ehdottomuuteen syyllisyytensä, turhautumisensa, sisäisen tyhjyytensä. Samalla kun he tuntevat homoseksuaalista vetovoimaa toisiaan kohtaan, heidän kummankaan moraalissa ei ole sijaa sille että asia kehittyisi tietoiselle tasolle, ei myöskään ymmärtämykselle toisenlaista ajattelutapaa kohtaan. Uhrautumalla Celliers häpäisee Yonoin ja pelastaa toverinsa.

Tadao Sato on oikeutetusti pannut merkille, että Oshimaa kiehtovat rikolliset, jotka ovat itse asiassa uhreja (tai ainakin: myös uhreja): teema toistuu Nuoruuden julmasta tarinasta (1960) vaikkapa Hirttotuomion (1968) ja Pojan (1969) kautta Intohimon valtakuntaan (1978). Liittoutuneet teloittavat Yonoin ja Haran sotarikollisina, mutta Lawrence sanoo kersantille: “Te olette sellaisten ihmisten uhreja jotka ovat vakuuttuneita siitä että ovat oikeassa, kuten te itsekin olitte vakuuttuneita siitä että olitte oikeassa. Totuutta ei tiedä kukaan.” Tätä päätöskohtausta ei ole ymmärrettävä porsaanreikänä sotilaiden vastuulle, vaan humanismin vakuutuksena, joka Renoirin humanismin lailla sijoittuu hetken isänmaallisten perustelujen tuolle puolen.

– Marcel Martinin (Revue du Cinéma 385, Juillet/Août 1983) ja muiden lähteiden mukaan