1500-luvulla ensimmäiset tykistöt muuttivat taistelun luonnetta. Elokuva kertoo sotilaasta, joka ei halua olla politiikan välikappale muuttuvassa maailmassa, jossa haarniskalla ei voi enää puolustautua. Olmi ei tarvitse sodan kuvaamiseen verta. Kärsimys johtuu kylmästä, nälästä ja Po-laakson lumen poikki vedettyjen aseiden ja haarniskan painosta.

***

Ermanno Olmi kuuluu 1950- ja 60-luvuilla nousseeseen uuteen italialaisten elokuvantekijöiden sukupolveen. Olmin läpimurtoelokuvaa Paikka nuorelle miehelle (Il posto, 1961) seurasi Kihlautuneet (I fidanzati, 1963) ja myöhemmin jonkinlaisena magnum opuksena Puukenkäpuu (L’albero degli zoccoli, 1978). 1980-luvulla Olmi sairastui ja lopetti elokuvien tekemisen, kunnes palasi vuosikymmenen lopulla ohjaamalla elokuvat Lunga vita alla signora! (1987) ja La leggenda del santo bevitore (1988). Kumpaakaan niistä ei tuotu Suomessa teatterilevitykseen, vaikka jälkimmäinen sai myönteisen arvion Helsingin Sanomien kriitikko Helena Yläseltä tämän Venetsian elokuvajuhlien festivaalireportaasissa. 1990-luvulla Olmi teki vain kaksi fiktioelokuvaa: Il segreto del bosco vecchio (1993) ja raamattuaiheisen Genesi: La creazione e il diluvio (1994). Olmi oli monien muiden tavoin laskenut italialaisen elokuvan maineen mukana 1900-luvun loppua kohti, mutta uuden vuosisadan alussa Olmilta tuli poikkeuksellinen elokuva, Il mestiere delle armi (2001), jota on esitetty Suomen televisiossa myös nimellä Medici, palkkasoturi. Elokuvatutkija Gian Piero Brunettalle teos edusti aikanaan uutta ”virstanpylvästä” niin Olmille kuin italialaiselle elokuvalle.

Il mestiere delle armi sijoittuu vuoteen 1526. Historiallisena kontekstina on aikakausi, jolloin ensimmäiset tykit muuttivat taistelun luonnetta. Tuolloin henkilökohtaisemmista miekoista ja nuijista otettiin ensimmäisiä askelia kohti tuliaseita. Elokuvan tarinassa Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan hallitsija Kaarle V (1500–1558) lähettää Georg von Frundsbergin johtamat palkkasoturinsa Roomaan. Medici-suvun huomattavin sotilas Giovanni delle Bande Neren (1498–1526) heikommat joukot yrittävät jäljittää heitä, mutta Frundsbergin johtamat sotilaat pääsevät eteenpäin.

Elokuvan kertojaääni, neljännen seinän rikkovat suorat katseet kameraan ja historiallisten henkilöiden esitteleminen ruudulle ilmestyvillä nimillä tuovat elokuvaan vieraannuttavaa etäisyyttä, joka ei ole tuttua Olmin pääteoksista. Toisaalta Il mestiere delle armi -elokuvan muotokieli muistuttaa Olmin dokumentaarisesta puolesta, ja aloittihan Olmi dokumenttielokuvien ohjaajana. Upeasti kuvattu historiallinen elokuva kilpaili Cannesin kilpasarjassa festivaalin pääpalkinnosta, joka lopulta meni toiselle italialaiselle elokuvalle, Nanni Morettin Pojan huone -teokselle (La stanza del figlio, 2001).

Joillekin Morettin ja Olmin samana vuonna ensi-iltansa Cannesissa saaneet elokuvat edustivat italialaisen elokuvan uutta lupausta 2000-luvun alussa. Esimerkiksi Brunetta kirjoittaa: ”Käyttämällä täysin erilaisia lähestymistapoja nämä elokuvantekijät luottivat visuaaliseen tarinankerrontaan, ajaen katsojaa katsomaan kuvaa ja oppimaan ja pohtimaan kuvan jokaista elementtiä.” Brunettalle Olmi ylsi ensimmäistä kertaa urallaan jopa Eisensteinin, Wellesin, Kurosawan, Bergmanin, Bressonin ja Fellinin kaltaisten ohjaajien mittoihin. ”Toisin kuin koskaan aikaisemmin”, Brunetta kirjoittaa, ”Olmi osoitti kykynsä luoda maailma ei ainoastaan tarinassa 1500-luvun kondottieerin viimeisistä päivistä vaan miltei jokaisessa jaksossa ja kuvaruudussa.”

Lähteitä: Brunetta, Gian Piero: The History of Italian Cinema: A Guide to Italian Film from Its Origins to the Twenty-First Century (Princeton, 2009); Ylänen, Helena: “Kovien aikojen kuvauksia” (Helsingin Sanomat, 2.9.1988)

– Ilpo Hirvonen 1.11.2024