Elina Salo palasi valkokankaille vuosien tauon jälkeen Jussi-palkitulla tulkinnalla runoilija L. Onervasta. Jaakko Pakkasvirran ohjaama 1900-luvun alun epookki valmistui Eino Leinon syntymän 100-vuotisjuhlaelokuvaksi ja oli tuotantokustannuksiltaan tuolloin Suomen kallein. Elokuva kertoo Leinon (Esko Salminen) viettämästä boheemielämästä, avioliitosta Freya Schoultzin (Katja Salminen) kanssa ja rakkaudesta L. Onervaan.

***

Kun T.J. Särkkä vuonna 1940 ohjasi Runebergin erään elämänvaiheen elokuvaksi Runon kuningas ja muuttolintu, vastasi se silloisen kansallisen hengen ja politiikan tarpeita. Kun vuonna 1978 vietettiin Eino Leinon syntymän 100-vuotisjuhlaa, oltiin jo kypsiä hyväksymään sellainen kansallinen linja, joka ei kulje niinkään Runebergin kuin Lönnrotin, Kiven ja juuri Leinon kautta.

Runoilija ja muusa ei väitä olevansa elämäkertaelokuva, vaan runoelma Eino Leinosta. Se keskittyy vuosiin 1903–1908 päätyäkseen loppukohtauksissa vanhan Leinon “testamenttiin” eli “Väinämöisen lauluun” ihmislapsen harvoista iloista ja suruista. Pakkasvirran valitsemasta ajanjaksosta irtoaa joka tapauksessa paljon olennaista aineistoa sekä Leinon elämästä että Suomen historiasta. Leino eli tuolloin luovaa ja taisteluntäyteistä aikaa, mukaan mahtuu sekä työtä että avio- ja boheemielämää. Näihin vuosiin sijoittuvat myös sellaisen kansallisen historian murrostapahtumat kuten suurlakko ja äänioikeustaistelu. Kansallinen identiteetti muotoutui vauhdilla sekä poliittisessa elämässä että Leinon runoudessa. Vuonna 1905 Leino meni naimisiin ensimmäisen vaimonsa Freya Schoultzin kanssa, mutta palasi pian pettyneenä vanhan muusansa L. Onervan turviin. Nuoruuden kirkassilmäisyys on haihtumassa, hän saa tietää sairaudestaan, runous alkaa saada tummia sävyjä, “päivän pojasta” tulee “murheen laulaja”.

Runoilija ja muusa ei tyydy kertomaan pelkästään Leinosta, vaan tähtää kokonaisvaltaiseen, runolliseen visioon vuosisadan alun henkisestä ja fyysisestä ilmapiiristä. Elokuva etenee yksittäisten ja varsin itsenäisten episodien, miltei impressionististen tuokiokuvien varassa, joista vasta vähitellen kehkeytyy kokonaisuus. Tunnelmat, miljööt, ohimennen mutta tarkasti piirretyt ihmiset, koko kuumeinen aika Leinon kiehuvan tietoisuuden ympärillä puhuvat jo pelkällä kuvallisella voimallaan Leinon runojen ja ajatusten puolesta. Leinon runoilijapersoona välittyy harvinaisella tavalla yksityiskohdista, ja Pakkasvirran käyttämät symbolit eläimistä, juoksevista puroista ja pilvistyvästä taivaasta, jotka helposti luisuvat kliseiksi, toimivat tässä yhteydessä “ihmisen, hengen, aattehen ankaran laulun” hyväksi.

– Sakari Toiviainen (1978, 1998), ensi-ilta ja tarkastamotietojen lisäys Pasi Nyyssönen 10.12.2014