Kieroutunut poliisijohtaja (Gian Maria Volonté) innostuu kokeilemaan systeemin rajoja murhaajana. Elio Petrin menestyselokuva palkittiin Cannesissa ja Oscar-gaalassa. Ironian, jännityksen ja erotiikan sekoitus ei ollut italialaiskatsojille pelkkä kafkamainen ajatusleikki: pommiattentaatit, aktivisteja piinaavat poliisit ja ylivallan tunnelma heijastivat 1970-luvun taitteen aitoja kuvioita liiankin hyvin.

***

Poliittisen elokuvan lajityyppiä edustavat Italiassa kenties parhaiten Elio Petrin tärkeät teokset Epäilyksen yläpuolella, Työväenluokka nousee paratiisiin (1971), La proprieta non è piu un furto (1973) ja Todo modo (1976). Petrin menestyksen selittää osittain hänen kykynsä sekoittaa politiikka ja ideologia hyvään viihteeseen – läksy, jonka myös Bertolucci ja Pasolini oppivat hyvin. Epäilyksen yläpuolella on onnistunut elokuva, koska se esittää nykypäivän Italiaan kuuluvan erityisen poliittisen tilanteen abstraktilla, melkein filosofisella tavalla: elokuva on kuin Kafkan parabola, sovellettavissa valtaan kaikkialla, ei vain Italiassa.

Juonen keskipisteessä on murharyhmästä poliittiselle osastolle siirretty poliisitarkastaja, joka murhaa rakastajattarensa elokuvan avausjaksossa ja haastaa poliisit pidättämään itsensä, kun hän on hankkinut täydet todisteet omasta syyllisyydestään. Juonen takaa hahmottuu pulma: kuka vartioi vartioita? Petrin näkemyksen mukaan valata palauttaa meidät kaikki infantiiliin tilaan. Takautumissa poliisitarkastaja ja hänen rakastajattarensa esittävät ritualistisia leikkejä, jotka keskittyvät poliisin rooliin isän korvikkeena: mies kuulustelee naista ikään kuin tämä olisi vankilassa, poliisi leikkii kaikille kansalaisille yhteisille syyllisyydentunteilla ja valtion edessä jokainen muuttuu lapseksi. Nainen kuitenkin suututtaa miehen sanoessaan: ”Sinä olet kuin lapsi”, mikä johtaa murhaan rakastelun aikana. Mies toivoo jäävänsä kiinni ja odottaa tunnustuksen mahdollisuutta katharttisena kokemuksena.

Lopulta poliisitarkastajalla on vastassaan kaikkein korkeimmat viranomaiset, mutta pidätyksen sijasta nämä tervehtivät häntä hymyillen. Mies saa anteeksi julistaessaan: ”Tunnustan viattomuuteni”. Hänen esimiehensä lähtevät ja katsoja ymmärtää jakson olleen unta. Tarkastajan solmiessaan solmiotaan näemme kuitenkin viranomaiset ulkopuolella ja on selvää, että uni toistuu todellisuudessa. Elokuva päättyy lainaukseen Kafkan Oikeusjutusta: ”Oli hän meidän mielestämme millainen tahansa, hän on joka tapauksessa lain palvelija, kuuluu siis lakiin, eikä ole minkään inhimillisen tuomion alainen.”

Epäilyksen yläpuolella on vangitsevaa elokuvaa: Morriconen outo, nykivä musiikki, taitava ja sulavaa leikkaustekniikka ja nopeavauhtinen rytmi pakottavat katsojan ohjaajan valitsemalle tielle, jossa ei ole paljon aikaa pysähtyä analysointiin. Petri kehittää kiehtovan jännitysnäytelmän, joka rakentuu katsojan odotukselle murhaajan kiinnijäämisestä, yllättää sitten Kafka-lopetuksella ja ideologisella sanomalla poliittisen vallan luonteesta. Mutta kenties elokuvan tehoavuuden hintana on ideologisen yhtenäisyyden ja historiallisen todenmukaisuuden heikkeneminen.

– Peter Bondanellan (Italian Cinema from Neorealism to the Present, 1983) mukaan