PIRULLISTA PELIÄ (1972)

Joseph L. Mankiewiczin viimeinen elokuva on nautittava sovitus Anthony Shafferin kieroilunäytelmästä. Verbaaliset sivallukset ja hämäävät peliliikkeet seuraavat toisiaan, kun jännityskirjailija virittää ansan vaimonsa rakastajalle. Laurence Olivierin ja Michael Cainen suoritukset eivät jätä toivomisen varaa.

***

Kleopatraa valmistellessaan Joseph L. Mankiewicz vitsaili, että hän haluaisi tehdä elokuvan, jossa on vain kaksi näyttelijää ja puhelinkoppi. Pirullista peliä tuli lähelle tuota ajatusta. Silti elokuvan teko oli Mankiewiczille niin uuvuttava kokemus, että hän sanoi uskotuilleen, ettei hän ehkä koskaan enää tekisi elokuvaa. Mankiewicz ei tullut toimeen tuotannonjohtaja Edgar J. Scherickin kanssa. Tämä vaati elokuvasta leikattavaksi pitkällä häivytyksellä toteutetun taukojakson, jossa nähdään kaikkien mekaanisten nukkejen liikkuvan kolmen Cole Porterin laulun soidessa taustalla. Scherick vaati elokuvasta poistettavaksi myös Mankiewiczille rakkaan alkutekstijakson. Se perustui Ken Adamin suunnittelemiin Wyken kellaria koristaviin pienoiskuvaelmiin, jotka esittävät Wyken salapoliisikertomuksia. Elokuvan lopussa hän siirtyi häivytyksellä loppuasetelmasta pysäytyskuvaan pienoiskuvaelmasta. Mankiewiczin ajatus oli, että ”Andrewin elämästä on tullut yksi hänen kirjoistaan… ’viimeinen peli’. Ajatuksena on, että ihminen pelaa peliä, olipa kyse rakkaudesta tai murhasta tai mistä tahansa intensiivisestä pelistä, ja jossakin vaihessa peli alkaa kuljettaa pelaajaa”.

Kriitikot arvostelivat maalattua esirippua, joka laskeutuu kuvaelman eteen, siitä, että Mankiewicz näin määritteli teoksensa filmatuksi teatteriksi, ja Scherickiä esirippu lienee vaivannut myös, kun taas Mankiewiczia harmitti, että kriitikot eivät ymmärtäneet hänen tarkoitustaan näyttää, että viimeinen esirippu on vain aina uuden näytelmän etunäyttämö.

Laurence Olivierilla alkoi olla vaikeuksia muistaa vuorosanojaan, mikä ei lainkaan tule esiin valmistuneessa elokuvassa, mutta hänen taipumuksensa pikemminkin teatraaliseen kuin elokuvalliseen esiintymistapaan korostui runsaissa lähikuvissa ja vastakohtana Michael Cainen hillitylle näyttelemistyylille. Kun Milo rukoilee armoa Wykeltä, Cainen alaston pelko tuntuu aidommalta kuin Olivierin loistava nöyryytyksen naamio Wyken impotenssin paljastuessa. Mankiewicz ylisti molempia. ”Kiitän Jumalaa Larryn ja Michaelin ilmaisukeinojen rikkaudesta. Pyysinpä heiltä mitä vain he pystyivät toteuttamaan sen äärettömän monitahoisesti ja kiinnostavasti. Olivierin kaltaista näyttelijää ei voi ohjata – häntä voi vain editoida, arvioida… Se on rasittavaa mutta jännittävää… Hän on uskomattomin ’instituutio’, jota olen koskaan ohjannut. Hänellä on takanaan 50 vuoden näyttelijäkokemus, joten hän on jo esittänyt kaikkea kaikilla tavoilla…”.

”Kun Caine tulee kuvauspaikalle, hänen innokkuutensa ja kunnianhimonsa on ilmeinen. Hän haluaa päästä vauhtiin ja tulla tunnetuksi sinä hemmetin hyvänä näyttelijänä, joka hän on. Häntä voi sysätä, ja hän on kiitollinen siitä. Hän keksii aina asioita, jotka hän ei ole yrittänyt aikaisemmin, ja ne toimivat.” Caine ja Olivier saivat rooleistaan Academy Award -ehdokkuuden, kuten Mankiewiczkin ohjaajantyöstään.

Elokuvassa on muutoksia näytelmään verrattuna. Molemmat päähenkilöt ovat uskomattoman ovelia pelureita, mutta Mankiewicz korosti heidän välistään vastakohtaisuutta. Mankiewicz toteaa, että suurin muutos koski Milon hahmoa. Näytelmässä Milo oli paitsi osittain italialainen myös juutalainen, mutta hän puhui samanlaista kieltä kuin Wyke. Elokuvassa Milolle annettiin cockney-tausta Lontoon East Endillä, mikä oli myös osan räätälöimistä Michael Cainelle. ”Halusin korostaa luokkataistelun elementtiä, vaikka Tony Shafferin mielestä se oli sisäänrakennettua näytelmässäkin”.

John Simon kirjoitti arvostelussaan, että Shafferin maukkaan hienostunut sanankäyttö ja kyky yhdistää psykologisesti paljastava dialogi herkullisen hyperbolan pyrotekniikkaan toimivat myös filmatisoinnissa. Paul Zimmermanin mielestä nämä ominaisuudet jopa korostuivat, sillä Mankiewiczin tärkein panos on hänen kunnioituksessaan käsikirjoitusta kohtaan: hän kohtelee jokaista vuorosanaa tapauksena.

Jotkut kriitikot arvostelivat Wyken nukkekokoelman korostamista elokuvassa. Mankiewicz rakensi elokuvaansa kuitenkin useita muunnelmia nukkejen ja päähenkilöiden välisistä ”suhteista”. Mankiewicz totesi myös painottaneensa tätä aihetta kuvausvaiheessa; käsikirjoituksessa sitä ei ollut. Ilman nukkemotiivin korostamista katsoja olisi ollut liian tietoinen siitä, että tarinassa on vain kaksi näyttelijää. Pikku ballerina näyttää olevan rakastunut Miloon. Pianodaami vaikuttaa talon valtiattarelta. Nukketanssissa Wyke on viimeinen tanssija, ja merimiehen ja Wyken välillä on merkillinen suhde.

Yksi hahmoista nousee yli muiden, ja sillä on suuri merkitys sekä elokuvassa että suhteessa Mankiewiczin tuotantoon. Kunniapaikalla Wyken takanreunalla on Edgar, Edgar Allan Poen pienoispatsas, Mystery Writers Guildin palkinto. Elokuvassa nähtävä Edgar on se, jonka Shaffer itse sai näytelmästään, mutta Mankiewiczin oman maalaistalon takanreunalla on myös Edgar, se, jonka hän sai Operaatio Cicerosta. Mankiewiczin ohjaajauran toistuva motiivi oli kaikkea hallitseva päähenkilön edeltäjän kuva, josta tulee hänen alemmuudentuntonsa symboli.

– Kenneth L. Geistin mukaan (Pictures Will Talk. New York: Charles Scribner’s Sons, 1978). AA 18.10.2007