VAARALLISIA VALHEITA (1941)

Vaimo (Fontaine) epäilee miestään (Grant) liikekumppanin murhasta ja pelkää lopulta oman henkensä puolesta. Kahden taitavan näyttelijän kohtaamisesta syntyi jännitteinen psykologinen trilleri. Grantin puhtoinen tähtiprofiili heikentää tämän uskottavuutta murhaajana, mutta Hitchcockin ohjauksessa epäilyyn on olemassa perusteet.

***

Vaarallisia valheita aloittaa Hitchcockin yhteistyön Cary Grantin kanssa. Tämä yhteistyö tuotti 18 vuoden aikana neljä hienoa elokuvaa. Kussakin Hitchcock-Grant -elokuvassa on komiikkaa, mutta yhtä kaikki Hitchcock ohjasi Grantia tavalla, joka toi tämän henkilöhahmoon yllättäviä tummia sävyjä. Näin on laita erityisesti kahden ensimmäisen Hitchcock-Grant -elokuvan Vaarallisia valheita ja Kohtalon avain (Notorious, 1946) tapauksessa.

Vaarallisia valheita perustuu Francis Ilesin romaaniin Before the Fact. Hitchcockin pitkäaikainen työtoveri Joan Harrison oli käsikirjoitusvaiheen primus motor yhdessä Hitchcockin Alma-vaimon kanssa. Samson Raphaelson, jonka näytelmään maailman ensimmäisenä pidetty äänielokuva The Jazz Singer oli perustunut, kirjoitti osan elokuvan dialogista. Rebekkan säveltäjä Franz Waxman, saksalaissyntyinen emigrantti, sävelsi jälleen musiikin. Harry Stradling vastasi kuvauksesta.

Rebekan tavoin tämänkin elokuvan maailma on englantilainen. Vaarallisissa valheissa Hitchcock tulee hyvin lähelle sitä maailmaa, jonka kuvaaja Agatha Christie kirjoissaan oli.

Kuten Rebekassa, Vaarallisten valheiden näkökulma on ennen muuta naisen. Mutta kun Rebekka (eräänlainen satu, johon Peter Wollenin soveltama proppilainen analyysi sopisi vähintäänkin yhtä hyvin kuin Vaaralliseen romanssiin) on tuhkimotarina, jossa rikas prinssi nai köyhän orpotytön ja tuo linnaansa (eli ”nai luokkansa alapuolelta”), Vaarallisissa valheissa nainen on kenraalin tytär ja mies uhkapelejä harrastava vastuuton tyhjäntoimittaja. Kun Rebekassa uusi rouva de Winter on elämän raadollisuuteen initoitava lapsi, Vaarallisissa valheissa Grantin Johnny Aysgarth-hahmo edustaa ”toteutumatonta aikuisuutta”, infantiilista vastuuttomuutta. Naista kuitenkin kiehtoo tämä mies, jonka elämäntyyli on täydellinen vastakohta sille tyylille, johon kenraalin tytär on tottunut. Tässä suhteessa elokuva on sukua Varkaitten paratiisille (1955), jossa naista kiihottaa mies rikollisena, ja Marnielle (1964), jossa puolestaan miestä kiihottaa seksuaalisesti kleptomaani, frigidi nainen.

Luottamuksen aiheessaan Vaarallisia valheita muodostaa parin Herra ja rouva Smithille (1941), joka on avioliittokomedia. Luottamuksen ja seksuaalisen torjunnan aiheissaan elokuva liittyy mielenkiintoisella tavalla erityisesti Marnieen. Avioparin välisen luottamuksen aihetta käsitellessään Hitchcock on illuusioton realisti, joka näyttää, että jonkinlainen perusluottamus ihmissuhteissa on käytännön välttämättömyys.

Suspicion on osuva nimi elokuvalle, jossa epäluulon ja epäluottamuksen ilmapiiri läpäisee kaiken. Nämä epäilyksen varjot saavat puhtaasti visuaalisen ilmaisunsa elokuvan loputtomissa varjoissa, jotka ovat kuin jättiläismäisen hämähäkin kutomia verkkoja. Valaistuksessaan ja ylipäänsä visuaalisessa tekstuurissaan Vaarallisia valheita muistuttaa hyvin monia noir-elokuvia. Varjojen verkot luovat klaustrofobisen maailman, jossa ahdistavaa ei ole tilanahtaus, vaan ihmisen mieltä myrkyttävä epäily.

Vaarallisia valheita kuuluu Hitchcockin ”perseptuaalisiin”, havaintoa (ennen kaikkea: näkemistä) ja sen adekvaattisuutta tutkiviin elokuviin. Näkeekö nainen ympäristönsä oikein? Tulkitseeko hän näkemänsä oikein vai projisoiko hän ulkomaailmaan myrkyttyvän mielensä epäilykset? Naisen näkö on ironisesti huono. Tämän voi tulkita vihjaavan mahdollisuuteen, että hänen ”moraalinenkin” näkönsä on vajavainen.

Elokuvan näkemisen teemaan liittyy myös elokuvan alku. Elokuvan ensimmäinen alkutekstien jälkeinen kuva on sananmukaisesti pimeä kuva, jossa ei voi nähdä mitään tai vain hyvin epäselvästi. – Tähän näkemisen tematiikkaan kuuluun niin ikään se, että rakastuneesta ihmisestä on tapana sanoa, että hän on ”sokea” tai että hän ”ei näe selvästi”.

Vaarallisia valheita on myös tutkielma rahasta ja sen vaikutuksista. Avioliitto on määritelty pitkälti elämänmuotona, jota raha hallitsee. Ja juuri rahan rooli avioliitossa tuo mukaan aviopuolisoiden luottamuksen ja rehellisyyden aiheet.

Joan Fontaine sai osasuorituksestaan Oscarin. Monien mielestä hän sai sen oikeastaan Rebekasta – roolista, joka oli tehnyt hänestä Hollywoodin megatähden. Kun Fontaine Rebekassa – tosin kertomukseen ja rooliin sopivasti – oli jännittynyt ja epävarma, hän on tällä kertaa osaamisestaan tietoinen näyttelijä, joka Hitchcockin ”negatiivisen näyttelemisen” hengessä luo turhia eleitä karttavan kontrolloidun näyttelijäsuorituksen.

Peder Grøngaard luonnehtii elokuvaa sanomalla sen päättyvän duurissa, mutta häilyneen siihen saakka duurin ja mollin, komedian ja tragedian välillä. – Elokuvan vesitetty onnellinen loppu liittyy Grantin tähteyteen – hänestä ei voitu tehdä murhaajaa. Epäuskottava modulaatio duuriin ei kuitenkaan voi kokonaan turmella tätä mestariteosta.

– Heikki Nyman